Perhonen

Perhonen, värikäs kantaa surullista sanomaa. Hän ulkoa värikäs kuin sateenkaari on, mutta sisin musta kuin yö.

Totuus alkaa paljastua, väri sateenkaaren kadota. Synkkyys paistaa läpi kauniin sateenkaaren. Syksyinen sade huutoo pois värit kauniit, pisara pisaralta värit tippuu pois, ja näin, perhonen totuuden joutuu näyttämään. 
Se haluaisi olla edelleen se kaunis ja värikäs, mutta synkkyys, sisältä paistaa. Mustemmaksi kuin yö, perhonen muuttuu, kun ystävänsä korpin, yötäkin mustemman tapasi. Perhonen ja korppi, kuin yö ja päivä, ovat nyt yhdessä ikuinen yö. 
Ei valoa kumpikaan enää näe. 
Yhdessä istuvat ja katsovat auringon laskua. 
Musta pahan olon perhonen, minua riivaa, mielessäni vain.
Perhonen on vain kuvaus, ulkoa kaunis mutta sisin voi olla mustaakin mustempi. Totuus ei ole ulkokuori, istu alas ja kuuntele minua hetki, en ole kiveä, enkä ole kunnossa. Katso silmiini ja kysy mikä on totuus. Kun vastauksen annan, usko se, katso kulissien taakse ja kaiva totuus esiin.
Auta mua? Mä en selviä tästä.

Suojelua

Noidaksi itseäni haukun, 
kerrankin kun joku haukkumisistani pitää paikkaansa.

Rituaaleja teen, uskon Jumaliin ja Jumalattariin. 

Hiljaa mielessäin huudan "Defendo Ego!" kun paniikki iskee. Se on latinaa ja tarkoittaa suojelkaa minua.
Hyvät henget, varjelkaa polkuani, suojelkaa tietäni.
Mä olen NoitaTyttö, 
tahdon teille vain hyvää, muistan teitä kun rituaalin seuraavan teen.
Nyt pyydän hyvät henget teidän matkaan, suojelkaa näitä viattomia ihmisiä! 

 

Kaivo

Kun menneisyys liikaa painaa,
Mä tahdon silmäni sulkea, lopullisesti.
Ikiuni, houkuttaa. 
Kyyneleet silmiin jäätyneet,
Katkaisenko ajan ja paikan kahleet?
Menneisyys aaveena seuraa. Päästää irti siitä yritän, turhaan.
Vajoaa kuilun pohja syvemmäksi,
Tämä ei kuilu enää ole, tämä on kuin kaivo. Seinät on liukkaat, enkä ylös kiivetä voi. Voin vain armoa rukoilla, huutaa apua, niin kovasti kuin vain voin.
Sitten sinä tulit, kaadoit kaivoon vettä lisää. Ja lisää. Näin kuvainnollisesti. Todellisuudessa tulit ja haukuit, painoit minut maanrakoon. Täällä minä yksin murehdin, itkisin jos voisin, mutta ei edes jäiset kyyneleet silmiin nouse. 

Lasimieli osa 2

Hävittyjä taisteluita, liian monta.

Osuneita luoteja, joita sanoiksi vaan kutsutaan.

Osuneita nyrkin iskuja, sanoja vaan nekin.

Lasinen mieli, särkynyt, moneen osaan.

Sirpaleiksi isketty, hajotettu liian monta kertaa.

Kukaan ei ota tosissaan, eikä lasimieli suutaan avata uskalla.

Hylätyksi pelkää joutuvansa. Järki jo hylkäsi, jäljelle jäi vaan hulluus.

Hulluus repii mielen seiniä, riekaleiksi pieniksi.

Lasimieli rikki, kuin lekalla lyöty.

Hakattu melkein hengiltä, sanoilla vain.

Hiljaa varpaillaan kulkee, hiipii vain siksi, ettei kukaan häntä huomaisi. Sanoilla hakkaisi.

Sanat sivaltavat puukon lailla, pelkoa ruokkien, paniikkia lietsoen.

Lasimieli aikoo askeleen viimeisen ottaa, reunalla kuilun tanssien.

Sanoista teoiksi, kuiskaa hiljaa. Astuu veteen, hyytävän kylmään.

Pakenee todellisuutta, kuoleman hellään huomaan.

Kukaan ei tiedä, auta ei puhuminen enää tähän päätökseen.

Lasimieli ranteensa auki viiltää, veri valuu, niin kuin punaviini pullostaan.

Veri värjää veden ympäriltä kauniin punaiseksi,

Taas tämä taikatemppu, hän hymähtää.

Piirrät metallilla, jälki on punaista.

Tänä maagisena yönä, syttyi taivaalle uusi tähti.

Kylmä vesi kangistaa, ja hiljaa ote elämästä lipeää.

Ja näin, Lasimieli sai siivet.

Lensi pois,

Tähdeksi muuttui.

Anteeksi heikkouttaan pyytää, 
itkee aina kun vettä sataa maanpäälle.
Niinhän ne enkelit tekee.

Kuori

Kuori vain, entisestä itsestäni.

Lasinen mieli, kovan kuoren alla on.

Aaveena kuljen, kuin unessa, mutta todellisuuteni on erilainen kuin sinun. Täällä on muitakin. En ole läsnä. 

Jos kerrot minulle missä olen, arvaa uskoisinko sinua? En. 

En ole olemassa, olen aave.
 Mä häviän, haihdun. Toivon ettei mua edes olisi. Olen tyhjä, kuin avaruus.
 

Lasimieli

Lasimieleksi nimitän ihmisen, herkän, pikaliimalla korjatun.

Kun mieli on lasia, niin haurasta, sitä ei näe päällepäin. 

Sillä Lasimieltä ympäröi kulissit, vahvat, grafeenia. Grafeenista rakennetut kulissit ei kaadu, niitä ei myöskään kaadeta. 

Ihminen on herkkä, vaikka ulkokuoren vuoksi ei uskoisi. 

Lasimieli on se joka ei pistä kenellekään vastaan.

Tai jos pistää, niin sitten saat kovan vastuksen, Lasimieli ei peräänny, vaikka vaarana on särkyä tuhansiksi sirpaleiksi. 

Lasimieltä ei särjetä iskulla nyrkin, sanat on lasimielen vihollinen. Jos valitset sanat pahat, vihaiset, se voi olla Lasimielen loppu. 

Kun mieli lasia on, ihminen on herkkä, vaikkei sitä ulospäin näe. 

Kuka on Lasimieli?

Lasimieli on ihminen, jaettuna seitsemään.

Lasimielen mieli särkynyt seitsemään osaan, ei iskuista nyrkin, menneisyyden aaveiden särkemä.

 

 

nimetön 5

Mustan aukon lailla se repii mua luokseen. 

Se ottaa musta kiinni tiukemmin, vetäen mut kylmään syleilyynsä. 

Pitäen tiukasti kiinni. Se sanoo ettei musta voi kukaan muu välittää, ja siksi hän on siinä. 

Hän tuli hakemaan mut kotiin. Mutta joku tuli väliin. Yrittäen repiä sitä irti minusta. Se ei aio irrottaa. Se sanoo menevänsä hetkeksi, iskeäkseen uudelleen. 

Pitäen mut sitten lopullisesti. Mä olen niin kiinni siinä, se on niin vahva etten pääse mihinkään ilman sitä. 

Mä häviän tän pelin.

Nimetön 6

Luovutan,
Hajoan lopullisesti.
Otan ensimmäisen askeleen kohti loppua.
Vesi on kylmää, tämä on viimeinen päiväni.
Aurinko laskee puiden taakse, tähdet alkaa loistamaan kirkkaana mustaa taivasta vasten. Kuiskaan taivaalle pyynnön, anna mun kuolla tänä yönä. Lähden kävelemään veteen, jääkylmään. Pian, ihan pian, mä liityn kuolleiden joukkoon.
Satutettu niin monta kertaa, muistot silmissäni vilkkuu, kuin nuo taivaan tähdet. Mä vajoan ikuiseen tähtien maahan. Siellä rakkain mua odottaa, sun on turha sanoa että enkelit itkisi mun puolesta, mä olen niin loppu etten tunne mitään, enkä kyllä haluaisikaan, mutta kaikesta huolimatta kuormani kasvaa minuutti minuutilta lisää.
Nyt astun veteen. Se on kylmää, lähden uimaan kohti kuolemaa. Voimani hiipuu, en jaksa enää pidemmälle. Vajoan synkän meren pohjaan. Tunnen kuinka raajani kylmenee, jos nyt liikutan niitä niin kylmä veri virtaa sydämeeni. Ja siihen sitten kuolen. Ongelmana on ettei jalkani liiku, eikä käteni. Vajoan vaan meren pohjaan. Hapen puute valtaa koko kehon. Suljen silmäni ja vaivun ikiuneen. Hyvästi.

Kuolema

Miten tän sairaan maailman kuvaisi?

Sanoiksi pukisi? 

Luovun toivosta ja pois lennän. 

Kehoni kaatuu lattialle, elottomana, kuolleena kuin kivi.

Sieluni nousee ilmaan, höyhenen kevyenä. 

Mä häviän lakkaan olemasta. Kuolema mut pois vei. 

Kaikki meni niinkuin toivoin. 

Kuolema mut vei, lennän nyt taivaalla enkelinä, itken sinun pahaa oloasi, elän tuskassasi mukana. Mä tiedän että väärin toimin, mielestäni mulla oli oikeus poistua, kuolla pois.

Mä oon nyt enkeli. 

Vahvoilla hopeisella siivillä. 

Mä käärin sut siipieni kätköön, annan sinun itkeä olkapäätäni vasten, karkoitan pahan kauas pois, pidän sinusta huolta. 

Usko minua, olen kanssasi ikuisesti. 

Autan sinua siihen asti kunnes olet luonani, täällä taivaanrannassa.

nimetön 3

Huutoa. Lisää huutoa.

Paniikki kehossa. 

Mieli jossain, kuolema koputtaa ovella.

Mä katoan, häviän kuoleman myötä. 

Kehoni niin vieras, niin kuoleman oma.

Mä kuljen täällä pimeydessä, suljen mielestäni kaiken muun paitsi kuoleman pois. 

Kaikki hyvä mitä elämä voisi tarjota turhaa on. Suljen kaiken hyvän pois. En saa kuolemaa mielestäni. Se on niin kaunista. 

 Ainoastaan kuolema kuittaa tän. 

Olen se ongelma, kaikkien ongelmien alku, pahuuden ruumiillistuma, olen se joka tässä tappaa pitää. 

nimetön 4

Kuolema. 

 Sanana niin kaunis, merkityksenä vielä kauniimpi. 

Tunnen kuinka kuolemanhalu kasvaa kasvamistaan. Se on suurempana kuin koskaan. 

Se on kuin hyökyaalto kun, se iskee päälle.

Mieli mustaakin mustempi. 

Kuolema, kaunis, helpotusta tarjoaa. En vaan voi vastata sen kutsuun, vai voinko? 

Kyllä voin.

Mä haluan lentää enkelten lailla, vapaana taivaalla, olla enkeli, vapaa. 

Olla paholaisen oma. 

Paholainen joka nurkalla vaanii. 

Sen katseen selässäni tunnen.

Kuoleman viikate kaulallani. 

Kuolema on niin lähellä.

toivottomuus

Anna mun olla heräämättä huomiseen.

En jaksa enää herätä, elää enempää.

Tarinani loppu on. 

Kirjani viimeinen sivu lähestyy. 

Tarinani loppuu. Elämäni loppuu. 

Kuolema, kaunis mustaviitta, seisoo edessäni. Houkutellen mukaansa, Mä ojennan käden, mennään kotiin. Kuolema kaunis mukaansa otti. 

Nyt mulla kaikki hyvin on.

sairaus

Mikä on totta ja mikä ei? 

Maailmani musta, menneisyyden aaveet nurkissa, varjoissa, joka puolella kummittelee. 

Ajatukset mielen, niin kieroja ja niin sairaita. Mutta niin houkuttelevia. 

Sairaus puhuu kauniisti, niin alkuun. 

Se selittää kauniista ihmisestä joka minusta tulla voi. Jos vaan leikkiin sairauden lähden. 

Käteni ojennan, tietämättä mikä tuska tästä tulee. Tietämättä todellisuudesta mitään.

Tämä on ihanaa! Ajattelen alkuun, sitten sairauden ääni muuttuu, se on vihainen. Halventaa minua, olen liian lihava saadakseni olla elossa. 

Loppu on lähellä. Niin lähellä, että tunnen kuoleman hellän kosketuksen. Kuulen kuoleman hennon äänen. 

Tule luokseni, sairaus sinut minulle antaa halusit tai et.

Minä vastaan hellään pyyntöön, 

Tulen kunhan saan tilaisuuden. 

Kuolema pois lähti, pian, aivan pian, minä luokse enkelten tulen. 

Vapaana lentää saan, ei maan murheet paina, olen kevyt kuin höyhen. 

Vapaa kuin perhonen. 

Ja kuoleman oma.

Nimetön

Se oli niin kiltti, 

Sillä oli kauniita ajatuksia. 

Se houkutteli mukaansa, tanssiin sairauden. 

En kättäni ojentaessaan tiennyt mihin luvan annoin, se oli niin viattoman oloinen.

Nyt se vie mua sairaiden huumaan,

Syvemmälle ja syvemmälle.

Kaikki alun kauniit sanat kiroukseen, halventamiseen, valituksiin, muuttuneet on.

Mä itkien huudan sille; 

"mene pois!"

Se vaan nauraa ja vahvistuu. 

Se pois lähteä aio ei. 

Se kuiskaa ne sanat;

"Vain kuolema meidät erottaa"

Mä itkien etsin köyttä, jolla elämäni katkaista voisin. 

Mä lähden pois. Kokonaan.

En kestä sen haukkuja enää.

spiritismilauta

Tuntuu kuin olisin aave. 

Kuin spiritismilaudalla mua ohjais joku tuntematon. 

Kysymyksiä kyselisi. 

Sitten tulee aika peli lopettaa, luvan annan, itkien.

Sitten mä menetän kontaktin tähän maailmaan.

Harva muhun uskoo. 

Se joka uskoo kanssain jutella haluaa.

Se ken ei usko, jättää avunpyynnön, niin  hiljaisen, niin hennon, huomiotta.

Spiritismilauta ainut tie todellisuuteen. Muuten mä tääl vankina omassa maailmassain oon. 

Älä jätä mua. Kestä en enää kauaa, mutta kuolla en uudelleen voi.

peili

Mä haluan haihtua ilmaan. 

Kadota. 

Menettää elämäni.

Mä en elää jaksa. 

Peili, tuo vihollinen, seinällä roikkuu, maalaten kauhukuvat todellisiksi. 

Peilikuvan hahmo sanoo;

Sä oot lihava. Ihan liian lihava. 

Mä uskon sitä. Se on peili, se ei valehtele. Se näyttää totuuden. 

Mä liikun kuin hullu, peili sanoo, 

Liian vähän. Olet lihava edelleen.

En syö enää mitään, näännytän itseni vaikka luurangoksi kunhan peili sanoo; 

Hyvä, nyt olet laiha. 

Sitten sä tulet ja sanot;

Ei sun tarvitse laihduttaa. Sä oot jo laiha.

Mä en usko sua. Peili ei valehtele.

siivet

Saanko siivet selkääni ottaa? 

Lentää pakoon elämää? 

Liittyä kuolleiden joukkoon?

Sieltä mä sua suojelisin, varjelisin pahalta. Näyttäisin pimeän olennolle kättäni, käskisin sen väistyä, palalta kotiinsa? 

Mutta mä oon vielä kuolevainen, joka ei sua niin auttaa voi.

Mä en ole enkeli, vielä,  mä en voi sua suojella niin.

tuonelan enkeli

Enkeli tuonelan luoksein saapui.

Hymähti hiljaa, hiuksiini koski hellästi.

Kuiskasi hennot, kauniit, sanat.

Liity luokse enkelten. Taivaasta paikkaa ei heru, rajatila, kaunis harmaansävyissä hohtava, sua luoksensa kutsuu. Ota tai jätä, se pelin henki on. 

Hiljaa, ihan hiljaa, silmiin tuonelan enkelin mä katson. 

Kuiskaan vastauksen, EI. Mä en aio kuolla nyt.

olen se

Olin se joka oli aina kaikista vahvin,

  mitä nyt kun olenkin heikoin? 

Olen se, joka oli aina joukon johtajana,

Nyt ihmisiä pelkää.

Nyt olen se ihmisraunio, joka ei kestä sanaakaan. Ei ajatustakaan,

Ihminen joka kaipaa jotakuta, joka ei viereltä katoa, vaikka totuuden kertoisi. 

Ihminen joka kaipaa, ihmistä johon turvautua kun hätä on suurin.

Ihminen jota kukaan ei usko, koska on aina ollut se vahvin.

Ihminen jota ei tarvitse auttaa,

Ihminen joka on niin heikko ettei, jaksaisi edes hengittää. 

Ihminen joka kuolemaa rukoilee joka ilta, nukkumaan mennessään kuiskaa pyynnön enkeleille,

Älä anna minun huomiseen enää herätä.

veri

Alan leikkiä kuoleman kanssa,

Toiset sanoo että leikin hengelläni.

Terä, niin kaunis, niin hento, verisuonia etsii,

lopettaakseen kaiken.

Hengitän, vielä. 

Veri valuu, tämä on taas kuin taikaa, piirrän metallilla ja jälki on kauniin punaista.

kuolema

Kuolema, pelastaa, kuittaa kaiken. Lopettaa kaiken.

Enkeli taivaalla lentää, saanko seuraasi liittyä? Huudan kaiken mustan keskeltä.

Enkeli päätään pudisti. Minä putoan polvilleni,

Ei enkelikään minua huoli. 

Kuolema, mustassa viitassaan, luokseni saapuu.

Toiveikkaana kysymyksen lausun,

Otatko minut matkaasi, luoksesi ikuiseen hämärään?

Kuolema hiljaa päätään pudisti. Kääntyi ympäri ja poistui.

Ei kuolemakaan minua huolinut.

Eletään päivä kerrallaan, odottaen että kuoleman hento kuiskaus kuuluu.

auta?

Kuiskaus hento taivaalle lähti, 

Ottakaa mut enkelten maahan.

Ei kuiskaustani kukaan kuule.

Kuka mut mukaansa ottaisi, 

ja pahalta pelastaisi? 

Auta mua?

Mä en selviä enää kauaa,

Auta, kiltti auta? 

Miksei kukaan kuule? 

Demoni mielessäni yrittää tappaa mut! 

Se haluaa tuhota, tappaa. 

Enkelten maassa kaikki ois hyvin, helpompaa. 

Demoni karkoitettu takaisin helvettiinsä.

Minä saisin olla vapaa! 

Ole kiltti, 

Auta mua.

Elossa?

Elossa,

Tietojeni mukaan,

Kello seinällä tikittää.

Kai olen elossa. 

Hengitetään, ehkä?

Äänet kaikkoaa, 

Katse sumenee. 

Onko tämä maailma oikea?

Onko tämä keho minun? 

Missä se todellisuus on? 

Olen tässä, sinä siinä, onko etäisyytemme oikeasti näin suuri? 

Keho ja mieli erillään. 

Niin kaukana toisistaan. 

Nimetön

Kello näyttää jo noin paljon,

Olenko elossa vai kuollut,

Onko kello kuitenkaan oikeassa? 

Seison kadulla, ihmiset kävelee lävitseni,

Tai siltä se tuntuu. 

Almanakka näyttää perjantaita, 

Tunteet maanantaita.

Mä olen ulkona kehostani,

Vaikka oikeasti olen paikoillani.

Mä näen kaiken usvan tuolta puolelt, 

jostain mistä lie.

Kehoni tunnoton, 

Olenko elossa?

Kuollakseni elossa,

Vaikka olen jo kuollut.

Voiko kuollut kuolla uudelleen? 

Hyppy

Kyyneleet poskiani pitkin vierii, 

Tämä on talvi viimeinen, nyt on kuoleman talvi.

Viime kesä oli viimeinen, en näe enää koskaan perhosia, lintuja onnellisia.

Tekee pahaa kirjoittaa näin, mutta mun on mentävä.

Ei kukaan mua toivotonta auttaa voi.

Mä lennän luokse enkeleiden, mietin miten hyvin asiat joskus oli. 

Nyt mä vajoan menneisyyden aaveiden mukaan.

Seison reunalla, kuiskaan;

Enkelit lentää osaa.

Ja hyppään.

kyynelsade

Kyynelten sade kasvojani piiskaa, mä valun niiden myötä maahan.

Katoan hetkiin menneisiin, haihdun kuolemaan hiljaa mieleeni.

Kyyneleet nämä on edesmenneiden, 

He itkevät pahaa oloani, 

Kuulen paholaisen hennon kuiskauksen, 

Liity seuraan kuolleiden, astu askel tuonelaan. 

Katseeni taivaaseen kohoaa, ei mulla paikkaa siellä ole, 

katsotaan nyt päivä seuraava, sitten aika kuolla on. 

Mä liityn kuoleman tanssiin, reunalla tanssimme. Yhdessä,

Kuoleman ja elämän rajalla olemme.

Kohta kuollut olen, jos tanssiin viimeiseen täysillä antaudun.

Enkeli

Anteeksi heikkouteni, 

mutta enkelten matkaan mä lähden. 

Ennenaikojaan, toki. 

Mutta elämäni on vain ohi. 

Enkelinä sua haluan auttaa, 

Sulkea sut siipieni hellään suojaan.

Antaa, sun itkeä olkapäätäni vasten, halata sua niin kovaa, että tunnet jopa enkelin halauksen. 

Haluan valvoa vierelläsi kun nukut, karkottaa painajaisesi pois.

Anna mun olla suojeliasi rajantakaa? 

Anna mun olla auttajasi? 

Mutta kuka auttaa enkeliä?

Auringon lasku

Seuraan silmillä tyhjillä, kun aurinko laskee untenmaille 

Elämää tämäkin päivä jäi vaille.

Lintu valkosiipi, lentoon lähtee. 

Mä istun ja katson kun kuu nousee. 

Paljonko kello oikeastaan edes on?

Olenko tässä jo kauankin ollut? 

Kadotin itseni jo vuosia sitten, tuulten matkaan. 

Voi, kuinka toivonkaan että joku, turvallinen ihminen, mua halaisi.

Kehoni elossa vai kuollut..?

Elämäni tuhoon tuomittu vai ei?

Kuolema vai elämä?

Nämä on kysymyksiä vailla vastauksia. 

Tässä alla täysikuun, alla linnunradan, minä istun odottaen jotakin. 

Saanko luvan?

Saanko luvan? 

Kysyy kuolema, minä nyökkään, lähdemme yhdessä kotiin kulkemaan, 

Tanssimme veitsenterällä niin helpottunein mielin. 

Tanssin kuoleman kanssa. 

Pääsenkö kuoleman hellään huomaan, jos oikein kauniisti pyydän?

sade

Sade on oikeasti kyyneleitä enkelten.

Lumisade on oikeasti jäätyneitä kyyneleitä. 

Enkelitkin itkee ihmisten pahaa oloa ja pahuutta maailman,

Mä annan enkelten kyyneleiden tippua kasvoilleni, ja näin mä olen elossa, kun tunnen ne. 

Taivaassa itketään, puolestani. Kun en siihen itse kykene. 

Mä olen väsynyt, heikko ihminen.

Joka elämänhalunsa menettänyt on.

Mä hiljaa teen kuolemaa, hiljaa istun tässä, kadoten lumihiutaleiden maailmaan. 

Katson kuinka lumi leijailee hiljalleen maahan.

Hiljaisuus, niin pelottava, mutta niin kaunis.

Nyt kuiskaan taivaalle pyynnön. 

Anna minun päiväni päättää.

Olen niin pahoillani, mutta nyt on mentävä, on vaan lennettävä pois. 

Liityttävä enkelten lauluun. 

kyynel

Taivaalla lennän, katsellen sinua. 

Hiljaa ihan hiljaa, näen kuinka katsot mustan korpin lentävän halki taivaanrannan,

ajatellen, että yksin tuskasi kannat. 

Mutta hei, mä kannan tuskaasi myös.

Tiedäthän sen, kun taivaalta sataa vettä, mä itken vuoksesi, 

kun sinulla on niin paha olla. 

Joku toinen sanoisi, että 

Liity luokseni joukkoon enkelten. Täällä helppo olla on.

Mutta niin en sano, en halua että kuolet! 

Mutta haluaisin että olisi sinulla helpompi olla. 

Mutta muista olen tukenasi aina. 

Sirpaleeni mun

Et ole minulle mikään vastus! 

Me kuollaan kun minä haluan! 

Kuuluu hänen huuto pääni sisältä.

Sinä olet toinen puoleni, osa mielestäni on sinun.

Välillä sinulla on täysi valta. 

Minä silloin voin vain katsoa kun tuhoat kehomme,

Silloin revin hiuksiamme, yrittäen saada sinut lopettamaan, 

Mutta silti veri valuu käsiämme pitkin, sinä tuhoat minua ja samalla sinua.

Tahdot vain kuolla, kuulen puheesi, kun puhut tuolle pienelle metallinpalalle. 

Kuinka kehut sitä, kerrot sille vihasi syitä. Kuinka kovasti haluat tappaa meidät.

Sinä olet pala minua, ja silti tahdot vain tuhota meidät. 

Olen sirpaleina, sinä olet yksi niistä. 

Hauras

Kuolema hauras, niin kaunis.

Sano se ääneen, kuuntele jokaista kirjainta, 

kuinka kauniilta se kuulostaa! 

Kuolema, seuraan liittyi, haluten jonkun mukaansa. 

Katson kuolemaa silmästä silmään, se kuulee ajatukseni, 

Ottaisitko minut mukaasi? 

Ei kuolema minua halunnut, 

Romahdan polvilleni, miksi et voi minua auttaa? 

Heikko ihminen, kuolemaa rukoili, yritti väkisin mukaan kuoleman lähteä.

Ei kuolema silloinkaan minua huolinut, jätti kärsimään mielen hirviöiden kanssa. 

Enkelten luona

Älä itke perääni, itsehän minä kuolemaa halusin!

Helpottaako oloasi tieto, tieto siitä, että minulla nyt kaikki hyvin on? 

Älä itke, rakas. 

Mä liityin luokse enkeleiden, nyt vapaana täällä taivaalla lennän. 

Mä olin liian heikko, tämä ratkaisu oli heikon ihmisen. 

Mä tarvitsin apua, mutta minua oli vain liian vaikea auttaa, 

pelkäsin tappaa itseni, mutta tein sen silti.

Nyt olen muiden rakkaiden kanssa. Me lennetään yhdessä. 

Kuolema oli niin kaunis, haluaisin tavata hänet uudelleen.

Voiko enkeli kuolla uudelleen? 

Kuolema part. 2

Hän saapuu luokseni, katsoen tyhjillä silmillään. 

Tunnen kuinka hän laittaa viikatteensa kaulalleni. 

Kuiskaten hennolla äänellä,

Tule mukaani, lähdetään kotiin.

Kuolema on saapunut. Aikani on poistua luotanne rakkaat. 

Kuolema kaunis, mustissa vaatteissaan, tuli minua hakemaan.

 Nyt aikani on täynnä.

Kuiskaan kuolemalle, 

Viethän minut täältä pois?

 

Enkelin matkaan

Saapui enkeli, kaunis valkosiipi, hiljaiseen, pimeään huoneeseen.

Kysyin häneltä, äänellä hennolla, otatko minut mukaasi? 

Enkeli hiljaa nyökkäsi, lähdetään rajan tuolle puolelle, sinne missä, ei pelko paina. 

Elämämme lyhyt on, laina lyhyt.

Minun tarinani vielä lyhyemmäksi jäi, kun enkelin matkaan lähdin. 

Nyt mä lennän enkelten kanssa, vapaana.

Kuolemani kaunis, rauhallinen oli. 

Hymyillen, lähdin kauaksi pois taivaan rajaan. 

Älä vuokseni itke, nyt minulla kaikki paremmin on.

Älä siis itke, anna minun rauhassa levätä.

loppu

Kuka päästäisi häkkilinnun vapaaksi? 

Ovatkohan kaikki vain sivusta seuraajia kun ahdistus piinaa pientä lintua? 

Ei lintu enää laulaa halua, uppoutuneena mieleensä kaltereiden takana.

Kuolema linnun seuraan liittyy, linnun viereen orrelle istahtaa. 

"Lähtisitkö mukaani, lintu pieni?" Kysyy kuolema. 

Hiljaa pieni lintu nyökkää. Ja näin loppui häkkilinnun tarina.

Nyt kuolleena häkkinsä pohjalla makaa pieni eloton lintu. Kukaan ei enää pelastaa voi. 

Enkeliksi?

Saanko itkeä ja enkeliksi muuttua? 

Lentää taivaaseen, ja katsella sinua sieltä? 

Olla suojeliasi taivaasta? 

Haluan olla enkeli, valkoisilla siivillä, joiden suojaan sinut kätkisin? 

Puhaltaisin pahan sydämestäsi pois, jotta hengittää taas voit? 

Joka yö sinulle kuiskaisin, olet tärkeä, ja painajaisesi karkoittaisin?

Älä rakkaani minua kiellä, taivaassa minulla kaikki olisi hyvin, ja sinua auttaa enemmän voisin.

Rakas, mun on vaan mentävä, liityttävä muiden enkelten joukkoon, anteeksi heikkouteni, mutta mun on mentävä. Taivaan rantaan, lennettävä auringonlaskuun.

Hyvästi rakkaani. Olen nyt ikuisesti kanssasi.

Onko mahdollista tulla ehjäksi?

Onko se mahdollista kun palasista, tai ennemminkin sirpaleista, puolet hukassa on? Onko mahdollista löytää hukassa olevat palaset tähän epätoivoiseen palapeliin? Ne palat jotka tallessa on, ei yhteen sovi. 

Toiset sanoo että sirpaleet onnea tietää, ei peilin palaset kylläkään onnea tiedä. 

Luon kokoajan uutta harhakuvaa, sä näet hymyn, mutta jos katsot silmiini, saatat, ehkä, nähdä ripauksen totuudesta. Sä et tietää voi, miten paljon olen jo padonnut asioita, enkä itsekään tiedä kuinka paljon tulen vielä patoamaan. 

Auta mua, mä en selviä tästä ilman jotakuta. Mä särjen itseni kohta pahemmin, jos en niele ylpeyttäni, jos en anna jonkun tulla lähelle. 

Pakota mut puhumaan.

tarinaa

Kerron sinulle tarinan, johon kukaan ei usko. 

Kukaan ei usko siihen että tämä voi olla tarinani.

Olin pieni luottavainen tyttö. Uskalsin seisoa muihin selin, 

uskoin ettei kukaan minulle pahaa tekisi.

Sitten tulit, otin kaulastani kiinni. 

Kuristit, kuristit. 

Olit samanikäinen. 

Et voinut tietää, 

että se jätti pysyvät arvet. 

Näin mieleni sirpaleiksi iskeytyi.

Autoit minut tuskan tielle. 

Näen sieluni silmin kuinka valkoisessa takissa oleva lääkäri lähestyy,

Kaapaten minut mukaansa, kantaen minut leikkaussaliin. Muistan itkeneeni, panikoineeni. 

Minut leikkauspöydälle laitettiin. Maailmani sumeni.

Menee aikaa, kouluun siirryn. 

Paha sanoa mitä siellä on tapahtunut, kun muisti poikki on. 

Muistan kuinka haukuitte, kiusasitte. Olitte vihollisia minulle, mieleni puolustautui, palasiksi hajosi. 

Halusin lyödä teitä, halusin niin voimakkaasti lyödä teitä, jopa tappaa! 

Säikähdin itseäni, siis murruin lisää.

18-vuotiaana, suljettujen ovien takana, kiinni te hoitajat, pidätte kun aaveet, menneisyyden vilisee, silmissäni, tuhota itseni haluan. Luovutatte, kannatte remmeihin. Niissä olen, täristen, riuhtoen, tuntematta kehoani. Pirstaleistani yksi tätä kantaa muistoa kantaa. 

Täällä olen, muutosta etsimässä, suljettujen ovien takana. 

Tuhoan kehoani, olen tuhansissa sirpaleissa. 

Sinä joka kuristit, muistatkohan edes tekoasi? Minä muistan!

Sinä joka kiusasit,

Nauraisitko vielä, jos käteni näkisit? 

Olisitko tyytyväinen siitä että teit niin? 

Jokainen sanasi painautunut mieleeni on, lähes jokainen ikuistettu käteeni on. 

Sait minut uskomaan että olen heikko, arvoton, kuoleman ansainnut ihminen, tai olinko edes ihminen sinulle..? 

kuoleman lähetti

Jääsydämeni ei enää lyö. 

Suonissani ei enää veri virtaa, ei veri vaan pakkanen. 

Hengitykseni kylmä viima vain on. 

Kun kosken kukkaan kauniiseen, se kuolee, jäätyy siihen. 

En ole enää pelkkä aave, olen lähetti kuoleman. 

Kun ilmestyn viereesi, kosken sinuun, tiedät että lähtö lähellä on. 

En ole viikatemies, olen henki, kuoleman lähetti. 

Viikatemies kyllä sinut kotiin hakee, minä vain ilmoitan että päiväsi päättymässä on.

Kaipaan niin sitä että tunsin jotain, jos tuntisin jotain olisin vielä vieressäsi, elävänä, en kuolleena.

Miten minusta kuoleman lähetti tuli?

Kun tunteeni kuolee, kuolin myös itse. Elämälläni ei tarkoitusta ollut. 

Mutta kaikilla tehtävä pitää olla, en valita saanut, minusta vain tuli kuoleman lähetti.

olento

Se kuristaa, repii, haluaa kylvää kuolemaa.

Tunteeton olento, katsoo syvälle silmiin, murhanhimoinen kaste, saa minut vapisemaan. 

Uppoudun sen silmiin, niin syvälle etten enää pakoon löydä. 

Se kallistelee päätään. Haluten hyökätä, tuhota sieluni. Mutta se ei onnistunut, joten se jäädytti sydämeni, tunteeni.

Kun sydämeni jäätyi, jäätyi myös kaikki muu, näin tuli minusta kylmä kuin kivi.

Nyt jos sinä, minut tuhota haluat, iske minua kerran rautakangella. Sitten kuolen, vapaudun kokonaan. 

Tapa minut, en halua olla tällainen!

kuolema

Mä vajoan mieleni mustaan mereen. 

Tunnen kuinka hapen puute alkaa valtaamaan kehoani. 

Sairaus köyttäytyy kurkulleni, vetäen alaspäin. 

Silmissäni sumenee, taidan kohta olla kuollut. 

Tunnen kuinka selkäni osuu mereni pohjaan, katson ylöspäin, näen ihmiset jotka yrittivät auttaa, mutten antanut heille lupaa siihen. Tai, en antanut mahdollisuutta.

Ajattelen vain kuinka paljon tuhlasin heidän aikaa, pyydän heiltä anteeksi. 

Hapen puute sumentaa silmäni lopullisesti. Suljen silmäni antaen kylmän veden tehdä tehtävänsä. 

Kohta, kuolema ottaa minut.

 Saan liittyä henkien lauluun. Kohta olen vain muisto. Kohta, olen siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Odotan. Odotan niin innolla.

Nyt, tunnen kuinka sydämeni lyö viimeisen kerran, ja nyt olen poissa.

Lähdin hymyillen. Olen kuollut.

Kantaako valo pimeässä mielessä, niin riittävän pitkälle? 

Silmät sidottuina, siivet katkaistuna, mä vaellan pimeässä mielessäni. 

Tunnen kuinka joku, lähestyy, haluten tappaa. Se köyttäytyy kurkulleni. 

Se on se jota sairaudeksi kutsutaan. 

Täältä suosta ei kuulemma nousta. Sairaus ujuttaa mieleeni sairasta sairaampia ajatuksia, pelottavampia ajatuksia. 

Tunnen kuinka selkäni takaa musta korppi lehahtaa lentoon. Se hokee sanoja, merkityksettömiä muille. 

Yksin mä tuskani joudun kantamaan. Ellen jotakuta tarpeeksi lähelle päästä. 

Mä tiedän, ympärilläni on muurit. Näitä muureja ei kaadeta. Vaikka kuinka lekalla niitä yritän hajottaa, se on turhaa. Ei ne hajoa. 

Mä istun hiljaa muurin takana.

Mä vajoan hetkiin menneisiin, mustaan menneisyyteen. Mutta kun menneisyys painaa, mustuu todellisuus liikaa. 

Musta maailmani, ei omaa edes harmaan sävyä. Ei mulla ole elämältä minkäänlaista tarkoitusta. Mä kuljen käsi kädessä sairauteni kanssa. Mä huudan apua. Miksi? Enhän mä osaa sitä vastaan ottaa? 

Silti, 

Auttaisitko, minua, kuoleman väsynyttä..?  Auttaisitko minut takaisin jaloilleni? 

Lasisiipi

Olen kuin kettu lasisiivillä.

Siipeni tosin särkyneet on. 

Mä yritän lentoon päästä. Mutta eihän siivet särkyneet kantaa voi? Vai voiko? 

Silti mä yritän, mutten koskaan onnistu. Ei se vaan multa luonnistu. 

Ehkei kehoni lennä, sieluni sen sijaan lentää, ja korkealla. Mä en näe muuta kuin taivaanrannan, siis sieluni silmin. 

Kehoni tekee kuolemaa, mieleni myös. Lasiset siivet repivät selkääni syviä haavoja. Siltikään en kivusta huuda. Vaikka mieleni tekisi. 

Mieleni, lasinen, palasina on. Samoin kuin siipeni.

Nyt mä haaveilen siivistä, kauniin hopeista, jotka kantaa jaksaisi. 

Jos ne jaksaisi kantaa mut aikaan parempaan...? 

Mä joudun vaan juosta pakoon. 

Lasisiipi kettu väsynyt on. Nopeus ei riitä pakenemaan mielen hirviöitä.