torstai 17. elokuuta 2017

Kuolema

Miten tän sairaan maailman kuvaisi?
Sanoiksi pukisi? 
Luovun toivosta ja pois lennän. 
Kehoni kaatuu lattialle, elottomana, kuolleena kuin kivi.
Sieluni nousee ilmaan, höyhenen kevyenä. 
Mä häviän lakkaan olemasta. Kuolema mut pois vei. 
Kaikki meni niinkuin toivoin. 
Kuolema mut vei, lennän nyt taivaalla enkelinä, itken sinun pahaa oloasi, elän tuskassasi mukana. Mä tiedän että väärin toimin, mielestäni mulla oli oikeus poistua, kuolla pois.
Mä oon nyt enkeli. 
Vahvoilla hopeisella siivillä. 
Mä käärin sut siipieni kätköön, annan sinun itkeä olkapäätäni vasten, karkoitan pahan kauas pois, pidän sinusta huolta. 
Usko minua, olen kanssasi ikuisesti. 
Autan sinua siihen asti kunnes olet luonani, täällä taivaanrannassa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

nimetön 3

Huutoa. Lisää huutoa.
Paniikki kehossa. 
Mieli jossain, kuolema koputtaa ovella.
Mä katoan, häviän kuoleman myötä. 
Kehoni niin vieras, niin kuoleman oma.
Mä kuljen täällä pimeydessä, suljen mielestäni kaiken muun paitsi kuoleman pois. 
Kaikki hyvä mitä elämä voisi tarjota turhaa on. Suljen kaiken hyvän pois. En saa kuolemaa mielestäni. Se on niin kaunista. 
 Ainoastaan kuolema kuittaa tän. 
Olen se ongelma, kaikkien ongelmien alku, pahuuden ruumiillistuma, olen se joka tässä tappaa pitää. 

nimetön 4

Kuolema. 
 Sanana niin kaunis, merkityksenä vielä kauniimpi. 
Tunnen kuinka kuolemanhalu kasvaa kasvamistaan. Se on suurempana kuin koskaan. 
Se on kuin hyökyaalto kun, se iskee päälle.
Mieli mustaakin mustempi. 
Kuolema, kaunis, helpotusta tarjoaa. En vaan voi vastata sen kutsuun, vai voinko? 
Kyllä voin.
Mä haluan lentää enkelten lailla, vapaana taivaalla, olla enkeli, vapaa. 
Olla paholaisen oma. 
Paholainen joka nurkalla vaanii. 
Sen katseen selässäni tunnen.
Kuoleman viikate kaulallani. 
Kuolema on niin lähellä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

toivottomuus

Anna mun olla heräämättä huomiseen.
En jaksa enää herätä, elää enempää.
Tarinani loppu on. 
Kirjani viimeinen sivu lähestyy. 
Tarinani loppuu. Elämäni loppuu. 
Kuolema, kaunis mustaviitta, seisoo edessäni. Houkutellen mukaansa, Mä ojennan käden, mennään kotiin. Kuolema kaunis mukaansa otti. 
Nyt mulla kaikki hyvin on.

sairaus

Mikä on totta ja mikä ei? 
Maailmani musta, menneisyyden aaveet nurkissa, varjoissa, joka puolella kummittelee. 
Ajatukset mielen, niin kieroja ja niin sairaita. Mutta niin houkuttelevia. 
Sairaus puhuu kauniisti, niin alkuun. 
Se selittää kauniista ihmisestä joka minusta tulla voi. Jos vaan leikkiin sairauden lähden. 
Käteni ojennan, tietämättä mikä tuska tästä tulee. Tietämättä todellisuudesta mitään.
Tämä on ihanaa! Ajattelen alkuun, sitten sairauden ääni muuttuu, se on vihainen. Halventaa minua, olen liian lihava saadakseni olla elossa. 
Loppu on lähellä. Niin lähellä, että tunnen kuoleman hellän kosketuksen. Kuulen kuoleman hennon äänen. 
Tule luokseni, sairaus sinut minulle antaa halusit tai et.
Minä vastaan hellään pyyntöön, 
Tulen kunhan saan tilaisuuden. 
Kuolema pois lähti, pian, aivan pian, minä luokse enkelten tulen. 
Vapaana lentää saan, ei maan murheet paina, olen kevyt kuin höyhen. 
Vapaa kuin perhonen. 
Ja kuoleman oma.

tiistai 8. elokuuta 2017

Nimetön

Se oli niin kiltti, 
Sillä oli kauniita ajatuksia. 
Se houkutteli mukaansa, tanssiin sairauden. 
En kättäni ojentaessaan tiennyt mihin luvan annoin, se oli niin viattoman oloinen.
Nyt se vie mua sairaiden huumaan,
Syvemmälle ja syvemmälle.
Kaikki alun kauniit sanat kiroukseen, halventamiseen, valituksiin, muuttuneet on.
Mä itkien huudan sille; 
"mene pois!"
Se vaan nauraa ja vahvistuu. 
Se pois lähteä aio ei. 
Se kuiskaa ne sanat;
"Vain kuolema meidät erottaa"
Mä itkien etsin köyttä, jolla elämäni katkaista voisin. 
Mä lähden pois. Kokonaan.
En kestä sen haukkuja enää.

spiritismilauta

Tuntuu kuin olisin aave. 
Kuin spiritismilaudalla mua ohjais joku tuntematon. 
Kysymyksiä kyselisi. 
Sitten tulee aika peli lopettaa, luvan annan, itkien.
Sitten mä menetän kontaktin tähän maailmaan.
Harva muhun uskoo. 
Se joka uskoo kanssain jutella haluaa.
Se ken ei usko, jättää avunpyynnön, niin  hiljaisen, niin hennon, huomiotta.
Spiritismilauta ainut tie todellisuuteen. Muuten mä tääl vankina omassa maailmassain oon. 
Älä jätä mua. Kestä en enää kauaa, mutta kuolla en uudelleen voi.

maanantai 7. elokuuta 2017

peili

Mä haluan haihtua ilmaan. 
Kadota. 
Menettää elämäni.
Mä en elää jaksa. 
Peili, tuo vihollinen, seinällä roikkuu, maalaten kauhukuvat todellisiksi. 
Peilikuvan hahmo sanoo;
Sä oot lihava. Ihan liian lihava. 
Mä uskon sitä. Se on peili, se ei valehtele. Se näyttää totuuden. 
Mä liikun kuin hullu, peili sanoo, 
Liian vähän. Olet lihava edelleen.
En syö enää mitään, näännytän itseni vaikka luurangoksi kunhan peili sanoo; 
Hyvä, nyt olet laiha. 
Sitten sä tulet ja sanot;
Ei sun tarvitse laihduttaa. Sä oot jo laiha.
Mä en usko sua. Peili ei valehtele.

siivet

Saanko siivet selkääni ottaa? 
Lentää pakoon elämää? 
Liittyä kuolleiden joukkoon?
Sieltä mä sua suojelisin, varjelisin pahalta. Näyttäisin pimeän olennolle kättäni, käskisin sen väistyä, palalta kotiinsa? 
Mutta mä oon vielä kuolevainen, joka ei sua niin auttaa voi.
Mä en ole enkeli, vielä,  mä en voi sua suojella niin.