Pilvilinna

Mä oon yksin, syvällä dissosiaation pilvilinnassa. Mutta tämä pilvilinna ei ole kiva paikka. Täällä vain ahdistus pyörii, pelko painaa. Leijailen, katon rajassa, todellisuuden ulottumattomissa, korkealla, niin korkealla, ettei kukaan mua näe, ettei kukaan tai mikään edes pysty koskemaan. Olenko oikea? Kysymyksen kuiskaan, se kaikuu, linnan seinistä. Rikkoen hiljaisuuden rajan. 

Äänet korostuu, maailma sumenee. Mä tosiaankin oon yksin täällä, kylmässä pimeässä linnassa, jota orjantappura muurit ympäröi. 

Tänne eivät kutsumattomat vieraat pääse. Ei, vaikka oven särkisivät. Muurit valtakuntaani suojaa, edes itse pakenemaan pääse en. Kalterit linnani ikkunassa, kuin titaania ovat. Mä vaan istun, luotan että tää ohi menee, että linna pian sortuisi. 

Kirjoitan, sanat vain tarttuu paperiin, merkitsemättä mitään. Ne on vain tyhjiä lauseita, vailla merkitystä. Vaikka mitä teen, ei se mitään muuta. Tyhjiä lauseita, tyhjiä ajatuksia leijailee ympäriinsä, en kykene tarttumaan niihin. 

Peilistä ei katso kukaan takaisin. Katsooko kukaan edes peiliin? Jos olen oikea, miksi peilistä kukaan ei takaisin katso? 

Hirviö

Suljen silmäni ja vaivun uneen, ei kuitenkaan ikuiseen.

Unessa mä huudan, huudan sille hirviölle joka peilikuvasta takaisin katsoo. Mä komennan sitä. Huudan sille täyden raivon vallassa. Se tuijottaa tyhjillä silmillään, vääntäen kasvonsa typerään virneeseen. Raivo sisälläni kasvaa, haluan tappaa sen, kuristaa sen hengiltä. Se on vihollinen. 

Herään unesta, tuskan hikisenä, itkien. Hirviö kuiskaa korvaani, sä et saa olla vihainen. Et kenellekään.  

Unen raivo valtaa. Mielessäni huudan, sille, Sä tuut kuolemaan. Vastaukseksi saan naurun, oikein ilkeän naurun. 

"Sä et mulle pärjää!"

Kiroten päätin, tää kaikki paska, mitä hirviö on elämääni tuonut, loppuu. Mä voitan tän taistelun! 

PEILI

Mä en tiedä, mitä elämä ilman sairautta on. Kertoisitko mulle miltä se tuntuu? 

Mutta sä et luullakseni tiedä, miltä tuntuu aamulla herätä peittelemään todellisuutta, peittelemään pirstaleina olevaa mieltäsi. Kun heräät aamulla ja katsot peilikuvaasi, näet vain hirviön tyhjillä silmillä, tuijottamassa, kiero virne kasvoillaan. Se hirviö tunnetaan sairautena, se sairaus on vienyt sinulta elämän, se on nyt elämäsi. 

Kiroat mielessäsi elämäsi, itsesi, alimpaan helvettiin. Miten olenkaan ajautunut tähän? 

Haluat ottaa aseen esiin, vaikka vasaran, ja iskeä peilin, hirviön kodin palasiksi. Se vain valehtelee sinulle, syöttää mieleesi ajatuksia jotka muiden mielestä ei pidä paikkaansa. 

Mutta SINÄ uskot sen valheisiin. Seisot peilin edessä jälleen. Arvostellen itseäsi. Olen liian.... 

Toivot että eräänä päivänä, saat rohkeutta lyödä peilin palasiksi.

Ja se päivä kyllä koittaa, uskot siihen.  

vahvoilla

Tunnit vaihtuu toisiin. Päivät on tasaista harmaata massaa. Ongelmat pysyy, hetken jo luulin niiden hellittävän. 

Sä vedit mut mukanasi kuiluun, jossa tuo demoni, punasilmäinen, silmiini tuijottaa. Mä istuin ja katsoin syvälle sen silmiin, tämä oli monta vuotta kestävä taistelu. Nyt mä kiipeän kuilusta ylös. Nyt mun on kasattava sirpaleet uudelleen, kokonaisuudeksi, joka mua miellyttää. Mun on oltava taas se vahva, jonka palasista olen aiemminkin kasannut. Usko tai älä, sirpaleet luo vahvan kokonaisuuden, kunhan ne kasata jaksaa. Kun mä kasaan ne, mua ei enää helpolla hajoteta. "Sirpaleet tietää onnea" Siihen mä uskon. Hei, mä selviän vielä! Enää en pelkää, en ainakaan niin paljoa, katsoa demonini silmiin. Nyt uskallan jo huutaa sille, 

"Painu helvettiin elämästäni!" 

Mä olen vahvoilla. Enää en pelkää enkä odota liikoja, kaikki sirpaleet kasaantuu vielä joku päivä, silloin kukaan ei voi iskeä mua sirpaleiksi! 

Anna linnun rauhassa levätä

Lintu ei enää lentää jaksa. Se haluaa vapaaksi, mutta voimat pienen ei riitä enää. Se on lukittu häkkiin ahdistuksen, voimat loppu siltä on. Se kuiskaa linnun äänellä, anna mun rauhassa levätä. 

Häkin pohjalla lintu pieni hiljaa makaa, odottaen vapautta tai noutajaa viimeistä. Noutaja jos tulisi, lintu vihdoin vapaa olisi. 

Luopunut toivosta tuo pieni lintu jo on. Häkkinsä pohjalla makaa kyyneleet silmissään. 

Anna mun rauhassa levätä.

Elän

Mä elän, kun katson puiden lehtiä, maahan varisseita. 

Mä elän, kun katson syksyn kauniita värejä.

Kun kuuntelen puiden havinaa, kun kuulen lehtien varisevan, koen olevani elossa.

Kun näen linnun lentävän, mä siipiä haluan entistä enemmän, mä mielessäni lennän ja elän.

Mä elän, silloin kun kaikki muu kuolee. 

Mä kuolen, kun kaikki muu elää. 

© HopeaKettu

Muutos

Mä tiedän mitä mä haluan, mä tiedän täysin etten halua jatkaa niinkuin tähän asti olen toiminut. Mä en häpeä jälkiä mitä muhun on jäänyt. Ne on merkki siitä kaikesta mistä oon selvinnyt. On aika aloittaa uusi aikakausi elämässä, kääntää selkä menneisyyden haamuille, haisttattaa kaikelle pahalle paskat, siirtyä seuraavaan ruutuun. Paluuta entiseen ei ole. On aika kääntää kirjassani uusi puhdas sivu, aika luopua menneistä.

Lintu häkissään, vapaaksi päättää päästä, se nokallaan lukkoa kokeilee, kyllä se vielä aukeaa, kunhan jaksaa yrittää. 

Paha

Olen kaiken pahan alku ja juuri. Pilaan aina kaiken. Kuuluu huuto pääni sisältä. Olen olematon, ansaitsen kuoleman. Näin ne pääni sisällä väittää.

Tunnen kuinka raivo, viha velloo sisälläni. Tunnen kuinka se pyörii päässäni kuin pyörremyrsky, saaden mieleni riekaleet repeämään entisestään. 

Suttaan kynällä paperille mustaa ja punaista, pyrkien saamaan raivon itseäni kohtaan ulos.

Perkeleitä manaten kiroan itseni alimpaan helvettiin. 

Mulle annettiin mahdollisuus ja olen varma että pilasin sen. 

Paniikki

Ahdistus pahenee, mieleni sumenee. Halu juosta pakoon voimistuu, Mun on päästävä täältä! Itkien hiljaa mielessäni, pysyn paikoillani. Tuntien kuinka ahdistuksen käärme kaulaani köyttää. Happea en enää saa paniikki iskee. Pelko kuolemasta hyökkää. Entä jos tää olikin tässä? Käsiäni kihelmöi, mieleni sanoo:

Olet kuoleman oma!

Jos tää tähän päättyy, tuo haudalleni kukkia, näyttäisin kerrankin kauniilta.

(C)HäkkiLintu

Olennon ansa

Sä lankesit siihen mihin en olisi toivonut. Sä näet vain sen illuusion minkä olento ylleni langettaa. Sä et kuule äänestäni sitä pientä säröä, etkä katseestani näe sitä vaiettua totuutta. 

Hymyilen vaikka kuinka sattuu, en niin mielelläni sano, mutta se on totuus. 

Sä et osaa edes arvata mitä sisälläni tapahtuu, sä et kuule ääneni, hiljaista huutoa, se on ainut mitä olento ei kykene peittämään. Se huuto on vain lause, jonka merkityksen kumoaa tuo olennon hymy. Se lause, jota en enää sano, se on merkityksetön hymyn takaa. 

Mua sanotaan iloiseksi, että mulla menee hyvin. Se ei ole se totuus, sun pitäisi vaan istua alas, katsoa silmiini ja kysyä:

"Onko kaikki hyvin?" Ja antaa olennon hymyn olla, kuunnella se lause minkä sanon, katsoa olennon hymyn taakse. Ja varmista asia uudelleen. Näin saat olennon hämmentymään ja minut esiin, näin ollen tiedät totuuden. 

(C)HäkkiLintu

Lentäisin pois

Jos voisin lentää, lentäisin pois. 

Niin kauaksi, ettei kukaan mua löytää vois. Lentäisin niin korkealle ettei maan kahleet enää siipiäni painaisi. Haluaisin olla vain vapaa sairauden maan kahleista. 

Haluaisin levittää vain siipeni ja huomata että kyllä ne kantaa. 

Ottaa varovainen askel kohti tulevaa, elämää ilman leimana otsassa olevaa sairautta.

Jos joku auttaisi pesemään tuon leiman pois, vakuuttaisi että elämä ei tällaista aina ois.

Elämä sairauteni maan ulkopuolella tuntuu pelottavalta, enhän ole sielä käynyt maailman aikoihin. Lintu joka elänyt elämänsä häkissä, ei paremmasta tietää voi. Vain lintu joka joskus vapaana lentänyt on, tietää ettei häkki ainut paikka ole vain.

Häkissäni siipiäni levittelen, ei ne kantaa voi, enhän ole niitä koskaan käyttänyt.

Tuntemattomat tunteet velloo sisällä, niitä tunnista en. Mietteitä päässäni pyörii;

missäköhän raja todellisuuden on?

Onko olemassa todellisuutta, vai onko kaikki aina harhakuvaa?

© Häkkilintu

Vapauttaisitko linnun?

Olisitko kiltti ja päästäisit linnun vapaaksi. Avaisit sen häkin lukon ja sanoisit; 

"lennä vapaana"

Tai edes osoittaisit linnulle, pienelle, että hänen vankilansa ovi ei ole suljettu pysyvästi. Kertoisit linnulle ettei ole syytä tyyntyä tähän kohtaloon, mahdollisuus paremmasta saattaisi olla olemassa. Lintu pieni varmasti vain pelkää sinua, uskoen että aiot teljetä vain sen uudelleen, onhan se elänyt lukkojen takana jo monta vuotta, haaveillen vain vapaudesta. 

Lintu tuskin sinuun luottaa, ainakaan alkuun, sillä ei ole koskaan ollut ketään johon todella olisi voinut turvautua, kun vankina elänyt jo niin pitkään. 

Se jonka vankina lintu on, on vain piinannut lintua. Lintu ei enää muista aikaa parempaa. Se on jo tottunut vankina elämään. 

Tämä lintu sanoja paljonkin tietää, niitä käyttää vaan ei osaa. 

Jos lintu todellisuudesta tiedä ei mitään, koske siihen ja näytä raja todellisuuden. Kerro linnulle mikä totta on ja mikä ei. Lintu varmasti pakoon pyrkii, vaikka sitä se juuri kaipaa. Se kaipaa todellisuutta, vaikkei se enää tiedä miltä se tuntuu. 

© HäkkiLintu

Huono ihminen

Istun kyyneleitä nieleskellen. 

Haluan vain paeta tätä maailmaa. Mikä tähän auttaa voisi?
Tuo susi-pehmolelu seuraa taas saa. Sen kainalooni otan, halaan sitä niin kovaa, kuin vain pystyn.
Se ei tietenkään takaisin halaa, muttei nyt ole ketään joka takaisin halaisi. Näyttäsi rajan, epätodellisuuden ja todellisuuden. Auttaisi voittamaan pelon. Pelon kosketuksesta. Pelon joka elämääni voimakkaasti vaikuttaa.
Se että pelkää kosketusta, ei tarkoita ettei kaipaa kosketusta. 
Terä kaunis kiiltävä, koskea saa. Se pahaa tekee, se on hyvä vain.
Huono ihminen kivun ansaitsee. Minä esimerkki olen vain.

©Häkkilintu

Et tietää voi

Uiskentelen ympäri pientä maljaa, jota kodikseni kutsun. Tunnen kuinka raivo sisälläni kasvaa. Kuinka haluaisin olla valtava hai, joka tappaisi sen joka minut tänne laittoi. Se joka riisti minulta vapauden, on jokin olento, se kuitenkin saisi kokea vihani. Jos olisin yhtään vahvempi, yhtään isompi, tappaisin sen, kostaisin kaikki kokemani vääryydet. 

Se olento tuli taas katsomaan minua, voi kuinka haluaisin käydä hänen kimppuunsa hain voimalla. Kukaan ei edes voi ymmärtää, kuinka voimakas viha sisälläni on. Kukaan ei usko kuinka paljon aggressiota kultakala voi kantaa. Mutta joudun vain tyyntymään kultakalan rooliin. Joudun vain hyväksymään kohtaloni. Joudun elämään raivon ja aggressionsa vallassa, vankeudessa. 

 ©Häkkilintu

Pakkasilmassa..

Sutena juoksen sitä karkuun. 

Se aikoo tappaa minut. Juoksen pakoon, vaikka jalkani alkavat jo verestää. Kylmä pakkasilma kirvelee keuhkojani, mutta pakoon on päästävä. En tiedä paikkaa turvallista. Tiedän vain että kuolema on lähellä ellen juokse kovempaa. Yritän kutsua ystäviäni apuun, he eivät vastaa. He jättävät minut. Pelko valtaa kehoani enemmän, tuntuu etten saa kunnolla henkeä. Jalkani jättävät veriset jäljet valkeaan hankeen. Tuntuu että menetän järkeni kohta, tunnen kuinka kehoni alkaa täristä. Kaadun hankeen. En pysty enää juosta. Kehoni tärisee ja raajani alkaa menettämään tuntoaan. Kurkkuani kuristaa, silmissäni sumenee. Se saa minut kiinni ellen nouse! Vapisten, enemmän kuin koskaan, yritän nousta. Minua, villiä sutta, joka on elänyt vapaudessa elämänsä, jahtasi se mitä pelkona nimitetään. Pelko paniikista. Joka sai ihmisen roolin. Ja se ihminen tainnutti minut. Tunnen vain kuinka silmissäni sumenee, menetän tajuntani. Kuolinko jo nyt? Tajuntani palaa, näen ympäristöni sumeasti. Kaulassani tuntuu paino. Mikä se on?
© Häkkilintu

Trauma

Se palaa mieleeni uudelleen ja uudelleen. Elän sitä uudelleen ja uudelleen. En kestä ajatella että noin kävi. Se on ahdistava muisto, se on jättänyt minuun ikuiset jäljet. Haluaisin käsitellä sen, mutten ole siihen kykeneväinen. En kestä ajatusta siitä että joutuisin puhumaan asian läpi. En kestä ajatella että joutuisin kertoa sen ääneen, vaikka järkeni sanoo että niin pitäisi tehdä. Järkeni sanoo että se auttaisi. Tunteeni ei kestä asiaa. Mieleni ei kestä käsitellä sitä nyt. 

Tämä muisto on tapahtunut vuosia sitten. Mutta se on vasta nyt aktivoitunut. Muistan sen niin elävästi. Vaikka yritin olla pitämättä sitä minään silloin. Suljin asian mielessäni pois. Kun nyt pyöritän sitä uudelleen ja uudelleen mieleni saa ympäristön sumenemaan. Mieleni saa minut irralliseksi. Joudun kehostani erilleen. Leijailen kaukana todellisuudesta eläen tätä tapahtumaa uudelleen. Kehoni tekee kaiken mitä pitää mieleni on muualla. En kykene elämään tässä hetkessä kun mieleni pyörittää menneitä.

© Häkkilintu

Remmit

Nuori nainen suljetulla osastolla oloaan kestä ei enää. 

Huutaa mielessään että päästäkää mut pois, en oo näin sitkee!

Ihmisiä ympärillä, osa hänestä kiinni pitää, hän on vaarallinen, niin itselleen.

Hän panikointia jatkaa, kuulee vain hoitajan sanat, ei tätä voi joka päivä toistaa.

Nuori nainen, tietäen mitä tästä seuraa, alkaa riuhtomaan entistä kovempaa. Hoitajan sanat kantautuu kaukaisuudesta hänen korviin,

viedään se remmeihin.

Niin nainen kannetaan, hänen riuhtoessaan remmeihin. Kiinni laitettaan, mutta paniikki pahenee. Pelko kasvaa, miksen saa käsiäni irti?!

Muisto tästä kokemuksesta vaivaa nuorta naista edelleen, vaikka tilanne läpi käytiin. Pelkää todellisia oireitaan näyttää, lukittautuu vessaan panikoimaan, istuu vessan lattialla paniikissa itseään raapien. Uskalla ei, hoitajalle kertoa olostaan. Istuu lattialla, suljetun osaston vessassa, kynnet veressä. Hiljaa nousee lattialta, täristen vieläkin. Livahtaa huoneestaan, tupakalle. Sytyttää tupakan, tuntien suurta houkutusta tumpata sen käteensä. Olo on niin voimaton, kyyneleet patoaa silti sisälleen. Eihän voi toisten nähden niitä ulos päästää?

Tupakalta lähdettyään, näkee hoitajan ja kertoo totuuden. Hoitajan ilme ei ole kovin iloinen. Naarmut puhdistetaan ja tarvittava lääke annetaan, sitten vain sanotaan;

Ensi kerralla tule sanomaan.

Nuori nainen lupaa, sormet ristissä selän takana.

Kyllä sitä uskaltaa voisi, jos muistot ei niin pelottavia ois.

© Häkkilintu

Huutona Kuiskaus

Ihminen sairautensa ansaan jäi, huutaen apua, eihän kukaan kestä näin. Mielensä demonit piinaavat vain. 

Hän itkee ahdistuksen valtaa, aavehan entisestä, hän nykyään on ainoastaan on. Kaikessa hiljaisuudessa ihminen pieni istuu, henkistä kuolemaa tekee hän. Ei tiedä kauanko kestää enää näin.

Ajatuksiaan hiljaisuudessaan vatvoo, lopputulokseen ei pääse vaikka kuinka haluaisi.

Tässä tilanteessa kuiskaus on hänelle voimakas huuto, kun mielen demonit ei anna nurkastaan hievahtaa, sanoa sanaakaan. Demonit ympäröi pientä ihmistä.

Toiveet kuolemasta vahvistuu, hän taivaalle pyynnön kuiskaa, rakkaat henget, viekää minut pois, antakaa minun tulla jo teidän luo.

Pyyntö hiljainen huomiotta jäi. Ihminen pieni, jäi hiljaa odottaa kutsua kuoleman. 

© Häkkilintu

Pakoon

Juoksen mielessäni pois, juoksen niin kovaa kuin jalkani kestää.

Meinaan kompastua, mutta pakoon on päästävä!

Päässäni kaikuu vaan;

Juokse pois! Älä mistään välitä, juokse pois niinkun jo ois!

Vaikka kuinka juoksen niin se saavuttaa, se saa minut kohta kiinni!

Paniikkikohtaus on perässäni, se saa minut aivan kohta, paniikin omaiset ajatukset ovat jo saaneet minut.

Itkien juoksen. En muista milloin viimeksi olisin juossut paniikkia näin kovaa pakoon.

 Hampaat veressä juosten, voimat hiipuen, loppua odottaen. Luovutan pysähdyn ja se nappaa minut. Alan täristä, vapista. Sydämeni hakkaa, hyperventiloin. Ajatukseni takkuilee, ainut mistä saan selvää on se että pakoon on päästävä. Lyyhistyn fyysisesti lattialle, täristen, peläten. 

Huudan pääni sisällä, kurkustani en saa pihaustakaan. 

Kohtaus menee ohi, en saa itseäni lattialta ylös, makaan vain, hiljaa, voimattomana. Pelkään vain seuraavaa. 

Illuusio

Ei sitä kukaan usko. Olento sisälläni kuiskaa. Se on rakentanut voimakkaan illuusion, harhakuvaa suojakseen. Itse kiljun, huudan ja itken sitä, kuinka apua tarvitsisin, en halua elää tällä tavalla loppuelämääni. Kaikki vain tapahtuu pääni sisällä. Kukaan tai mikään ei näe olennon illuusion taakse. Huudan mielessäni, auttakaa mua, en enää kestä! Pelastakaa minut itseltäni!  

Olento vääntää kasvoilleni hymyn, aina kun joku tulee vastaan. Aina. 

Istun nyt hiljaa, yksin. Valitan hiljaa kuinka yksinäisyys valtaa mieltäni. Tulenko elämään loppuelämäni kahdestaan sairauden kanssa. Haluanko sitä?

Tämä on tuttua, muttei turvallista. Tämä on uhkaavaa. Pelottavaa. Olento on rakentanut niin vahvan illuusion, ettei kukaan tai mikään näe sen läpi. 

Se on kuin kivinen kuori, siitä ei näe läpi, eikä sitä voi särkeä.

Se on niin voimakas illuusio, ettei sitä voi murtaa. 

Eläimenä

Lintuna lentäisin kaukaisuuteen. Niin kauaksi ettei, kukaan löytäisi minua enää. Lentäisin niin korkealle ettei maatakaan kunnolla näkisi.

Gepardina juoksisin niin kovaa, ettei kukaan saisi minua kiinni. Juoksisin niin kauaksi ettei mikään saisi koskaan tietää missä olen. Pakenisin niin kovalla vauhdilla ettei kukaan ehtisi asiaa edes ymmärtää.

Karhuna olisin niin pelottava ettei kukaan uskaltaisi tulla lähelleni, ja ne jotka lähelleni pääsisi, pelottaisin kaikki vaaraksi olevat kauaksi, suojelisin heitä niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Hiirenä piiloutuisin kolooni, en liikkuisi sieltä mihikään. Piileskelisin siellä niin kauan että kaikki uskoisi minun kuolleen, tai unohtavan minun olemassa olon.

Kilpikonnana piiloutuisin kuoreeni. Pysyisin siellä, turvassa, piilossa maailmalta. Liikkuisin vain kun tietäisin ettei kukaan näe minua.

Siilinä piiloutuisin piikkieni alle, niin ettei kukaan voisi minuun koskea. Nukkuisin koko talven, ja kesäisin pysyisin piikkieni alla, turvassa pahuudelta.

Käärmeenä purisin kaikkia jotka ovat minulle uhka. Tietäisin ettei minun tarvitsisi pelätä, koska olisin nopea ja puremani kivulias, jopa myrkyllinen.

© HÄKKILINTU

Jäillä

Olin heikoilla jäillä. Kuulin kuinka jää rasahteli allani, peloissani jatkoin kulkemista. Yritin huutaa rantaan että kohta saattaa jää romahtaa altani, turhaan. Jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, uskoin että kohta jää on tarpeeksi kestävää kannattelemaan tai että ranta olisi lähellä. Laput silmillä kuljin eteenpäin, suljen kaiken pahan mielestäni pois. Mutta kun ajatuksiaan liian pitkään sulkee pois, ne iskee kymmenkertaisena päälle. Ja niin se jää petti, upposin syvälle jään alle. Olen niin syvälle ettei valoa edes näy. Tunnen kuinka kuoleman virta lähtee viemään kehoani eteenpäin. Kohta olen kuollut.
© HÄKKILINTU

Sirpaleiksi

Jokin sisälläni repii mieltäni riekaleiksi. 

Huudan pääni sisällä apua. Kukaan ei kuule, ei tietenkään. Eikä kukaan ei huomaa kuinka yritän silmilläni kumota hymyn, jonka sisälläni oleva olento naamalleni vääntää.

Ihmiset huomasi totuuden kun löin kulissit sirpaleiksi. En enää kestänyt vaiettua totuutta. En kestänyt mieleni sisäistä hirviötä.

Nyt, kukaan ei huomaa kuinka rakennan kulisseja uudelleen, pienen pienistä sirpaleista. Niistä sirpaleista koostuu uusi suoja, uusi illuusio. Tämä illuusio saattaa olla vahvempi kuin koskaan. Saanko sitä enää sirpaleiksi?

© Häkkilintu

Mieli käskee

Mieli käskee juosta. Paino pitää saada alas. Älä syö mitään, kaikuu päässäni. Ahdistus painosta voimistuu. Juokse! Juokse jo! 

Tämä on kuin oravanpyörä, kierre. Pitää juosta, pitää liikkua. Se ei ole vapaaehtoista se on pakko. On tehtävä niinkuin mieli käskee. Kosto on ahdistus. 

Kun mieli käskee niin pitää totella, ei ole vaihtoehtoa kuin toimia niin. En halua kostoa, mutta saan koston kuitenkin. 

Nyt mieli käskee eristäytyä, laittaa kuulokkeet päähän ja matkustaa ajatuksissa kuuhun. 

Mieli haluaa että ahdistavat ajatukset saavat täyden huomioni. Mieleni on vihollinen. Joka päivä se muokkaa peilikuvaani enemmän lihavamman näköiseksi. Joka päivä se saa minut uskomaan enemmän valheisiinsa. En taida saada elämääni enää hallintaan.

©Häkkilintu

Häkkilintu

Olen häkkilintu. 
Istun ahdistuksen vankilassa, eikä kukaan tai mikään päästä minua lentämään 
vapaana. Istun vain hiljaa orrella, odottaen hetkeä että pääsisin vapaaksi. Etsien
tilaisuutta karata, isännältäni Ahdistukselta, istun paikallani odottaen. 
Olen kykenemätön tekemään mitään. Voin vain odottaa että joku/jokin päästäisi mut
vapaaksi täältä ahdistukseni vankilasta. 
Täällä ahdistuksen vankilassa on kylmää ja yksinäistä. 
Istun hiljaa, mieleni ei enää tee huutaa apua. Kukaan ei kuule hiljaista hätähuutoani. 
Istun hiljaa yrittäen näyttää silmilläni totuuden. 
Välillä häkkini, vankilani, ovi aukeaa ja isäntäni tulee piinaamaan minua. Sillon kiljun pelosta, pelkään niin paljon isäntääni, hän kiusaa minua, haluaa vain pahaa.
Häkkilinnun laulu on hiljentynyt, kadonnut. Lintuna istun ihan hiljaa vankilassani, ahdistuksen kahleissa, vapaudesta haaveillen.

© Häkkilintu

Kierre

Painan sen ihooni, kiroten itseni alimpaan helvettiin. Tämä on kuin taikaa, piirrän metallilla ja jälki on punaista. Nyt katson kuinka lämmin veri alkaa valumaan kädestäni, katseeni seuraa kaunista verivanaa. Haava ei ole pelkästään fyysinen, sillä on tarkoitus. Se ei ole muuten vain tehty. Korvissani kaikuu sen henkilön sanat. Onkohan vitsi vieläkin hänen mielestään hauska? Terä painuu uudelleen ihooni. Toinen haava vihalle itseäni kohtaan. En kylläkään enää edes tiedä että riittääkö sana viha kuvamaan tätä tunnetta? 
Olen kierteessä, liian monessa. Tämä on vain yksi niistä.
Istun sängylläni huutaen mielessäni itselleni, voi kuinka paljon ihminen voikaan itseään vihata?
Tunnen vain lämpimän veren valuvan kättäni pitkin, kiroan itseäni edelleen. En enää onnistu edes satuttamaan itseäni riitävästi. Siivoan sotkuni tunteettomana. Kipukaan ei auttanut tällä kerralla. 
Mieltäni vallitsee yksi ajatus. Olen valmis kuolemaan.