Mä oon yksin, syvällä dissosiaation pilvilinnassa. Mutta tämä pilvilinna ei ole kiva paikka. Täällä vain ahdistus pyörii, pelko painaa. Leijailen, katon rajassa, todellisuuden ulottumattomissa, korkealla, niin korkealla, ettei kukaan mua näe, ettei kukaan tai mikään edes pysty koskemaan. Olenko oikea? Kysymyksen kuiskaan, se kaikuu, linnan seinistä. Rikkoen hiljaisuuden rajan.
Äänet korostuu, maailma sumenee. Mä tosiaankin oon yksin täällä, kylmässä pimeässä linnassa, jota orjantappura muurit ympäröi.
Tänne eivät kutsumattomat vieraat pääse. Ei, vaikka oven särkisivät. Muurit valtakuntaani suojaa, edes itse pakenemaan pääse en. Kalterit linnani ikkunassa, kuin titaania ovat. Mä vaan istun, luotan että tää ohi menee, että linna pian sortuisi.
Kirjoitan, sanat vain tarttuu paperiin, merkitsemättä mitään. Ne on vain tyhjiä lauseita, vailla merkitystä. Vaikka mitä teen, ei se mitään muuta. Tyhjiä lauseita, tyhjiä ajatuksia leijailee ympäriinsä, en kykene tarttumaan niihin.
Peilistä ei katso kukaan takaisin. Katsooko kukaan edes peiliin? Jos olen oikea, miksi peilistä kukaan ei takaisin katso?
