Olen kuin kettu lasisiivillä.
Siipeni tosin särkyneet on.
Mä yritän lentoon päästä. Mutta eihän siivet särkyneet kantaa voi? Vai voiko?
Silti mä yritän, mutten koskaan onnistu. Ei se vaan multa luonnistu.
Ehkei kehoni lennä, sieluni sen sijaan lentää, ja korkealla. Mä en näe muuta kuin taivaanrannan, siis sieluni silmin.
Kehoni tekee kuolemaa, mieleni myös. Lasiset siivet repivät selkääni syviä haavoja. Siltikään en kivusta huuda. Vaikka mieleni tekisi.
Mieleni, lasinen, palasina on. Samoin kuin siipeni.
Nyt mä haaveilen siivistä, kauniin hopeista, jotka kantaa jaksaisi.
Jos ne jaksaisi kantaa mut aikaan parempaan...?
Mä joudun vaan juosta pakoon.
Lasisiipi kettu väsynyt on. Nopeus ei riitä pakenemaan mielen hirviöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti