olen se

Olin se joka oli aina kaikista vahvin,

  mitä nyt kun olenkin heikoin? 

Olen se, joka oli aina joukon johtajana,

Nyt ihmisiä pelkää.

Nyt olen se ihmisraunio, joka ei kestä sanaakaan. Ei ajatustakaan,

Ihminen joka kaipaa jotakuta, joka ei viereltä katoa, vaikka totuuden kertoisi. 

Ihminen joka kaipaa, ihmistä johon turvautua kun hätä on suurin.

Ihminen jota kukaan ei usko, koska on aina ollut se vahvin.

Ihminen jota ei tarvitse auttaa,

Ihminen joka on niin heikko ettei, jaksaisi edes hengittää. 

Ihminen joka kuolemaa rukoilee joka ilta, nukkumaan mennessään kuiskaa pyynnön enkeleille,

Älä anna minun huomiseen enää herätä.

veri

Alan leikkiä kuoleman kanssa,

Toiset sanoo että leikin hengelläni.

Terä, niin kaunis, niin hento, verisuonia etsii,

lopettaakseen kaiken.

Hengitän, vielä. 

Veri valuu, tämä on taas kuin taikaa, piirrän metallilla ja jälki on kauniin punaista.

kuolema

Kuolema, pelastaa, kuittaa kaiken. Lopettaa kaiken.

Enkeli taivaalla lentää, saanko seuraasi liittyä? Huudan kaiken mustan keskeltä.

Enkeli päätään pudisti. Minä putoan polvilleni,

Ei enkelikään minua huoli. 

Kuolema, mustassa viitassaan, luokseni saapuu.

Toiveikkaana kysymyksen lausun,

Otatko minut matkaasi, luoksesi ikuiseen hämärään?

Kuolema hiljaa päätään pudisti. Kääntyi ympäri ja poistui.

Ei kuolemakaan minua huolinut.

Eletään päivä kerrallaan, odottaen että kuoleman hento kuiskaus kuuluu.

auta?

Kuiskaus hento taivaalle lähti, 

Ottakaa mut enkelten maahan.

Ei kuiskaustani kukaan kuule.

Kuka mut mukaansa ottaisi, 

ja pahalta pelastaisi? 

Auta mua?

Mä en selviä enää kauaa,

Auta, kiltti auta? 

Miksei kukaan kuule? 

Demoni mielessäni yrittää tappaa mut! 

Se haluaa tuhota, tappaa. 

Enkelten maassa kaikki ois hyvin, helpompaa. 

Demoni karkoitettu takaisin helvettiinsä.

Minä saisin olla vapaa! 

Ole kiltti, 

Auta mua.

Elossa?

Elossa,

Tietojeni mukaan,

Kello seinällä tikittää.

Kai olen elossa. 

Hengitetään, ehkä?

Äänet kaikkoaa, 

Katse sumenee. 

Onko tämä maailma oikea?

Onko tämä keho minun? 

Missä se todellisuus on? 

Olen tässä, sinä siinä, onko etäisyytemme oikeasti näin suuri? 

Keho ja mieli erillään. 

Niin kaukana toisistaan. 

Nimetön

Kello näyttää jo noin paljon,

Olenko elossa vai kuollut,

Onko kello kuitenkaan oikeassa? 

Seison kadulla, ihmiset kävelee lävitseni,

Tai siltä se tuntuu. 

Almanakka näyttää perjantaita, 

Tunteet maanantaita.

Mä olen ulkona kehostani,

Vaikka oikeasti olen paikoillani.

Mä näen kaiken usvan tuolta puolelt, 

jostain mistä lie.

Kehoni tunnoton, 

Olenko elossa?

Kuollakseni elossa,

Vaikka olen jo kuollut.

Voiko kuollut kuolla uudelleen? 

Hyppy

Kyyneleet poskiani pitkin vierii, 

Tämä on talvi viimeinen, nyt on kuoleman talvi.

Viime kesä oli viimeinen, en näe enää koskaan perhosia, lintuja onnellisia.

Tekee pahaa kirjoittaa näin, mutta mun on mentävä.

Ei kukaan mua toivotonta auttaa voi.

Mä lennän luokse enkeleiden, mietin miten hyvin asiat joskus oli. 

Nyt mä vajoan menneisyyden aaveiden mukaan.

Seison reunalla, kuiskaan;

Enkelit lentää osaa.

Ja hyppään.

kyynelsade

Kyynelten sade kasvojani piiskaa, mä valun niiden myötä maahan.

Katoan hetkiin menneisiin, haihdun kuolemaan hiljaa mieleeni.

Kyyneleet nämä on edesmenneiden, 

He itkevät pahaa oloani, 

Kuulen paholaisen hennon kuiskauksen, 

Liity seuraan kuolleiden, astu askel tuonelaan. 

Katseeni taivaaseen kohoaa, ei mulla paikkaa siellä ole, 

katsotaan nyt päivä seuraava, sitten aika kuolla on. 

Mä liityn kuoleman tanssiin, reunalla tanssimme. Yhdessä,

Kuoleman ja elämän rajalla olemme.

Kohta kuollut olen, jos tanssiin viimeiseen täysillä antaudun.

Enkeli

Anteeksi heikkouteni, 

mutta enkelten matkaan mä lähden. 

Ennenaikojaan, toki. 

Mutta elämäni on vain ohi. 

Enkelinä sua haluan auttaa, 

Sulkea sut siipieni hellään suojaan.

Antaa, sun itkeä olkapäätäni vasten, halata sua niin kovaa, että tunnet jopa enkelin halauksen. 

Haluan valvoa vierelläsi kun nukut, karkottaa painajaisesi pois.

Anna mun olla suojeliasi rajantakaa? 

Anna mun olla auttajasi? 

Mutta kuka auttaa enkeliä?

Auringon lasku

Seuraan silmillä tyhjillä, kun aurinko laskee untenmaille 

Elämää tämäkin päivä jäi vaille.

Lintu valkosiipi, lentoon lähtee. 

Mä istun ja katson kun kuu nousee. 

Paljonko kello oikeastaan edes on?

Olenko tässä jo kauankin ollut? 

Kadotin itseni jo vuosia sitten, tuulten matkaan. 

Voi, kuinka toivonkaan että joku, turvallinen ihminen, mua halaisi.

Kehoni elossa vai kuollut..?

Elämäni tuhoon tuomittu vai ei?

Kuolema vai elämä?

Nämä on kysymyksiä vailla vastauksia. 

Tässä alla täysikuun, alla linnunradan, minä istun odottaen jotakin. 

Saanko luvan?

Saanko luvan? 

Kysyy kuolema, minä nyökkään, lähdemme yhdessä kotiin kulkemaan, 

Tanssimme veitsenterällä niin helpottunein mielin. 

Tanssin kuoleman kanssa. 

Pääsenkö kuoleman hellään huomaan, jos oikein kauniisti pyydän?

sade

Sade on oikeasti kyyneleitä enkelten.

Lumisade on oikeasti jäätyneitä kyyneleitä. 

Enkelitkin itkee ihmisten pahaa oloa ja pahuutta maailman,

Mä annan enkelten kyyneleiden tippua kasvoilleni, ja näin mä olen elossa, kun tunnen ne. 

Taivaassa itketään, puolestani. Kun en siihen itse kykene. 

Mä olen väsynyt, heikko ihminen.

Joka elämänhalunsa menettänyt on.

Mä hiljaa teen kuolemaa, hiljaa istun tässä, kadoten lumihiutaleiden maailmaan. 

Katson kuinka lumi leijailee hiljalleen maahan.

Hiljaisuus, niin pelottava, mutta niin kaunis.

Nyt kuiskaan taivaalle pyynnön. 

Anna minun päiväni päättää.

Olen niin pahoillani, mutta nyt on mentävä, on vaan lennettävä pois. 

Liityttävä enkelten lauluun. 

kyynel

Taivaalla lennän, katsellen sinua. 

Hiljaa ihan hiljaa, näen kuinka katsot mustan korpin lentävän halki taivaanrannan,

ajatellen, että yksin tuskasi kannat. 

Mutta hei, mä kannan tuskaasi myös.

Tiedäthän sen, kun taivaalta sataa vettä, mä itken vuoksesi, 

kun sinulla on niin paha olla. 

Joku toinen sanoisi, että 

Liity luokseni joukkoon enkelten. Täällä helppo olla on.

Mutta niin en sano, en halua että kuolet! 

Mutta haluaisin että olisi sinulla helpompi olla. 

Mutta muista olen tukenasi aina. 

Sirpaleeni mun

Et ole minulle mikään vastus! 

Me kuollaan kun minä haluan! 

Kuuluu hänen huuto pääni sisältä.

Sinä olet toinen puoleni, osa mielestäni on sinun.

Välillä sinulla on täysi valta. 

Minä silloin voin vain katsoa kun tuhoat kehomme,

Silloin revin hiuksiamme, yrittäen saada sinut lopettamaan, 

Mutta silti veri valuu käsiämme pitkin, sinä tuhoat minua ja samalla sinua.

Tahdot vain kuolla, kuulen puheesi, kun puhut tuolle pienelle metallinpalalle. 

Kuinka kehut sitä, kerrot sille vihasi syitä. Kuinka kovasti haluat tappaa meidät.

Sinä olet pala minua, ja silti tahdot vain tuhota meidät. 

Olen sirpaleina, sinä olet yksi niistä. 

Hauras

Kuolema hauras, niin kaunis.

Sano se ääneen, kuuntele jokaista kirjainta, 

kuinka kauniilta se kuulostaa! 

Kuolema, seuraan liittyi, haluten jonkun mukaansa. 

Katson kuolemaa silmästä silmään, se kuulee ajatukseni, 

Ottaisitko minut mukaasi? 

Ei kuolema minua halunnut, 

Romahdan polvilleni, miksi et voi minua auttaa? 

Heikko ihminen, kuolemaa rukoili, yritti väkisin mukaan kuoleman lähteä.

Ei kuolema silloinkaan minua huolinut, jätti kärsimään mielen hirviöiden kanssa. 

Enkelten luona

Älä itke perääni, itsehän minä kuolemaa halusin!

Helpottaako oloasi tieto, tieto siitä, että minulla nyt kaikki hyvin on? 

Älä itke, rakas. 

Mä liityin luokse enkeleiden, nyt vapaana täällä taivaalla lennän. 

Mä olin liian heikko, tämä ratkaisu oli heikon ihmisen. 

Mä tarvitsin apua, mutta minua oli vain liian vaikea auttaa, 

pelkäsin tappaa itseni, mutta tein sen silti.

Nyt olen muiden rakkaiden kanssa. Me lennetään yhdessä. 

Kuolema oli niin kaunis, haluaisin tavata hänet uudelleen.

Voiko enkeli kuolla uudelleen? 

Kuolema part. 2

Hän saapuu luokseni, katsoen tyhjillä silmillään. 

Tunnen kuinka hän laittaa viikatteensa kaulalleni. 

Kuiskaten hennolla äänellä,

Tule mukaani, lähdetään kotiin.

Kuolema on saapunut. Aikani on poistua luotanne rakkaat. 

Kuolema kaunis, mustissa vaatteissaan, tuli minua hakemaan.

 Nyt aikani on täynnä.

Kuiskaan kuolemalle, 

Viethän minut täältä pois?

 

Enkelin matkaan

Saapui enkeli, kaunis valkosiipi, hiljaiseen, pimeään huoneeseen.

Kysyin häneltä, äänellä hennolla, otatko minut mukaasi? 

Enkeli hiljaa nyökkäsi, lähdetään rajan tuolle puolelle, sinne missä, ei pelko paina. 

Elämämme lyhyt on, laina lyhyt.

Minun tarinani vielä lyhyemmäksi jäi, kun enkelin matkaan lähdin. 

Nyt mä lennän enkelten kanssa, vapaana.

Kuolemani kaunis, rauhallinen oli. 

Hymyillen, lähdin kauaksi pois taivaan rajaan. 

Älä vuokseni itke, nyt minulla kaikki paremmin on.

Älä siis itke, anna minun rauhassa levätä.

loppu

Kuka päästäisi häkkilinnun vapaaksi? 

Ovatkohan kaikki vain sivusta seuraajia kun ahdistus piinaa pientä lintua? 

Ei lintu enää laulaa halua, uppoutuneena mieleensä kaltereiden takana.

Kuolema linnun seuraan liittyy, linnun viereen orrelle istahtaa. 

"Lähtisitkö mukaani, lintu pieni?" Kysyy kuolema. 

Hiljaa pieni lintu nyökkää. Ja näin loppui häkkilinnun tarina.

Nyt kuolleena häkkinsä pohjalla makaa pieni eloton lintu. Kukaan ei enää pelastaa voi. 

Enkeliksi?

Saanko itkeä ja enkeliksi muuttua? 

Lentää taivaaseen, ja katsella sinua sieltä? 

Olla suojeliasi taivaasta? 

Haluan olla enkeli, valkoisilla siivillä, joiden suojaan sinut kätkisin? 

Puhaltaisin pahan sydämestäsi pois, jotta hengittää taas voit? 

Joka yö sinulle kuiskaisin, olet tärkeä, ja painajaisesi karkoittaisin?

Älä rakkaani minua kiellä, taivaassa minulla kaikki olisi hyvin, ja sinua auttaa enemmän voisin.

Rakas, mun on vaan mentävä, liityttävä muiden enkelten joukkoon, anteeksi heikkouteni, mutta mun on mentävä. Taivaan rantaan, lennettävä auringonlaskuun.

Hyvästi rakkaani. Olen nyt ikuisesti kanssasi.

Onko mahdollista tulla ehjäksi?

Onko se mahdollista kun palasista, tai ennemminkin sirpaleista, puolet hukassa on? Onko mahdollista löytää hukassa olevat palaset tähän epätoivoiseen palapeliin? Ne palat jotka tallessa on, ei yhteen sovi. 

Toiset sanoo että sirpaleet onnea tietää, ei peilin palaset kylläkään onnea tiedä. 

Luon kokoajan uutta harhakuvaa, sä näet hymyn, mutta jos katsot silmiini, saatat, ehkä, nähdä ripauksen totuudesta. Sä et tietää voi, miten paljon olen jo padonnut asioita, enkä itsekään tiedä kuinka paljon tulen vielä patoamaan. 

Auta mua, mä en selviä tästä ilman jotakuta. Mä särjen itseni kohta pahemmin, jos en niele ylpeyttäni, jos en anna jonkun tulla lähelle. 

Pakota mut puhumaan.

tarinaa

Kerron sinulle tarinan, johon kukaan ei usko. 

Kukaan ei usko siihen että tämä voi olla tarinani.

Olin pieni luottavainen tyttö. Uskalsin seisoa muihin selin, 

uskoin ettei kukaan minulle pahaa tekisi.

Sitten tulit, otin kaulastani kiinni. 

Kuristit, kuristit. 

Olit samanikäinen. 

Et voinut tietää, 

että se jätti pysyvät arvet. 

Näin mieleni sirpaleiksi iskeytyi.

Autoit minut tuskan tielle. 

Näen sieluni silmin kuinka valkoisessa takissa oleva lääkäri lähestyy,

Kaapaten minut mukaansa, kantaen minut leikkaussaliin. Muistan itkeneeni, panikoineeni. 

Minut leikkauspöydälle laitettiin. Maailmani sumeni.

Menee aikaa, kouluun siirryn. 

Paha sanoa mitä siellä on tapahtunut, kun muisti poikki on. 

Muistan kuinka haukuitte, kiusasitte. Olitte vihollisia minulle, mieleni puolustautui, palasiksi hajosi. 

Halusin lyödä teitä, halusin niin voimakkaasti lyödä teitä, jopa tappaa! 

Säikähdin itseäni, siis murruin lisää.

18-vuotiaana, suljettujen ovien takana, kiinni te hoitajat, pidätte kun aaveet, menneisyyden vilisee, silmissäni, tuhota itseni haluan. Luovutatte, kannatte remmeihin. Niissä olen, täristen, riuhtoen, tuntematta kehoani. Pirstaleistani yksi tätä kantaa muistoa kantaa. 

Täällä olen, muutosta etsimässä, suljettujen ovien takana. 

Tuhoan kehoani, olen tuhansissa sirpaleissa. 

Sinä joka kuristit, muistatkohan edes tekoasi? Minä muistan!

Sinä joka kiusasit,

Nauraisitko vielä, jos käteni näkisit? 

Olisitko tyytyväinen siitä että teit niin? 

Jokainen sanasi painautunut mieleeni on, lähes jokainen ikuistettu käteeni on. 

Sait minut uskomaan että olen heikko, arvoton, kuoleman ansainnut ihminen, tai olinko edes ihminen sinulle..? 

kuoleman lähetti

Jääsydämeni ei enää lyö. 

Suonissani ei enää veri virtaa, ei veri vaan pakkanen. 

Hengitykseni kylmä viima vain on. 

Kun kosken kukkaan kauniiseen, se kuolee, jäätyy siihen. 

En ole enää pelkkä aave, olen lähetti kuoleman. 

Kun ilmestyn viereesi, kosken sinuun, tiedät että lähtö lähellä on. 

En ole viikatemies, olen henki, kuoleman lähetti. 

Viikatemies kyllä sinut kotiin hakee, minä vain ilmoitan että päiväsi päättymässä on.

Kaipaan niin sitä että tunsin jotain, jos tuntisin jotain olisin vielä vieressäsi, elävänä, en kuolleena.

Miten minusta kuoleman lähetti tuli?

Kun tunteeni kuolee, kuolin myös itse. Elämälläni ei tarkoitusta ollut. 

Mutta kaikilla tehtävä pitää olla, en valita saanut, minusta vain tuli kuoleman lähetti.

olento

Se kuristaa, repii, haluaa kylvää kuolemaa.

Tunteeton olento, katsoo syvälle silmiin, murhanhimoinen kaste, saa minut vapisemaan. 

Uppoudun sen silmiin, niin syvälle etten enää pakoon löydä. 

Se kallistelee päätään. Haluten hyökätä, tuhota sieluni. Mutta se ei onnistunut, joten se jäädytti sydämeni, tunteeni.

Kun sydämeni jäätyi, jäätyi myös kaikki muu, näin tuli minusta kylmä kuin kivi.

Nyt jos sinä, minut tuhota haluat, iske minua kerran rautakangella. Sitten kuolen, vapaudun kokonaan. 

Tapa minut, en halua olla tällainen!

kuolema

Mä vajoan mieleni mustaan mereen. 

Tunnen kuinka hapen puute alkaa valtaamaan kehoani. 

Sairaus köyttäytyy kurkulleni, vetäen alaspäin. 

Silmissäni sumenee, taidan kohta olla kuollut. 

Tunnen kuinka selkäni osuu mereni pohjaan, katson ylöspäin, näen ihmiset jotka yrittivät auttaa, mutten antanut heille lupaa siihen. Tai, en antanut mahdollisuutta.

Ajattelen vain kuinka paljon tuhlasin heidän aikaa, pyydän heiltä anteeksi. 

Hapen puute sumentaa silmäni lopullisesti. Suljen silmäni antaen kylmän veden tehdä tehtävänsä. 

Kohta, kuolema ottaa minut.

 Saan liittyä henkien lauluun. Kohta olen vain muisto. Kohta, olen siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Odotan. Odotan niin innolla.

Nyt, tunnen kuinka sydämeni lyö viimeisen kerran, ja nyt olen poissa.

Lähdin hymyillen. Olen kuollut.

Kantaako valo pimeässä mielessä, niin riittävän pitkälle? 

Silmät sidottuina, siivet katkaistuna, mä vaellan pimeässä mielessäni. 

Tunnen kuinka joku, lähestyy, haluten tappaa. Se köyttäytyy kurkulleni. 

Se on se jota sairaudeksi kutsutaan. 

Täältä suosta ei kuulemma nousta. Sairaus ujuttaa mieleeni sairasta sairaampia ajatuksia, pelottavampia ajatuksia. 

Tunnen kuinka selkäni takaa musta korppi lehahtaa lentoon. Se hokee sanoja, merkityksettömiä muille. 

Yksin mä tuskani joudun kantamaan. Ellen jotakuta tarpeeksi lähelle päästä. 

Mä tiedän, ympärilläni on muurit. Näitä muureja ei kaadeta. Vaikka kuinka lekalla niitä yritän hajottaa, se on turhaa. Ei ne hajoa. 

Mä istun hiljaa muurin takana.

Mä vajoan hetkiin menneisiin, mustaan menneisyyteen. Mutta kun menneisyys painaa, mustuu todellisuus liikaa. 

Musta maailmani, ei omaa edes harmaan sävyä. Ei mulla ole elämältä minkäänlaista tarkoitusta. Mä kuljen käsi kädessä sairauteni kanssa. Mä huudan apua. Miksi? Enhän mä osaa sitä vastaan ottaa? 

Silti, 

Auttaisitko, minua, kuoleman väsynyttä..?  Auttaisitko minut takaisin jaloilleni? 

Lasisiipi

Olen kuin kettu lasisiivillä.

Siipeni tosin särkyneet on. 

Mä yritän lentoon päästä. Mutta eihän siivet särkyneet kantaa voi? Vai voiko? 

Silti mä yritän, mutten koskaan onnistu. Ei se vaan multa luonnistu. 

Ehkei kehoni lennä, sieluni sen sijaan lentää, ja korkealla. Mä en näe muuta kuin taivaanrannan, siis sieluni silmin. 

Kehoni tekee kuolemaa, mieleni myös. Lasiset siivet repivät selkääni syviä haavoja. Siltikään en kivusta huuda. Vaikka mieleni tekisi. 

Mieleni, lasinen, palasina on. Samoin kuin siipeni.

Nyt mä haaveilen siivistä, kauniin hopeista, jotka kantaa jaksaisi. 

Jos ne jaksaisi kantaa mut aikaan parempaan...? 

Mä joudun vaan juosta pakoon. 

Lasisiipi kettu väsynyt on. Nopeus ei riitä pakenemaan mielen hirviöitä.