Perhonen

Perhonen, värikäs kantaa surullista sanomaa. Hän ulkoa värikäs kuin sateenkaari on, mutta sisin musta kuin yö.

Totuus alkaa paljastua, väri sateenkaaren kadota. Synkkyys paistaa läpi kauniin sateenkaaren. Syksyinen sade huutoo pois värit kauniit, pisara pisaralta värit tippuu pois, ja näin, perhonen totuuden joutuu näyttämään. 
Se haluaisi olla edelleen se kaunis ja värikäs, mutta synkkyys, sisältä paistaa. Mustemmaksi kuin yö, perhonen muuttuu, kun ystävänsä korpin, yötäkin mustemman tapasi. Perhonen ja korppi, kuin yö ja päivä, ovat nyt yhdessä ikuinen yö. 
Ei valoa kumpikaan enää näe. 
Yhdessä istuvat ja katsovat auringon laskua. 
Musta pahan olon perhonen, minua riivaa, mielessäni vain.
Perhonen on vain kuvaus, ulkoa kaunis mutta sisin voi olla mustaakin mustempi. Totuus ei ole ulkokuori, istu alas ja kuuntele minua hetki, en ole kiveä, enkä ole kunnossa. Katso silmiini ja kysy mikä on totuus. Kun vastauksen annan, usko se, katso kulissien taakse ja kaiva totuus esiin.
Auta mua? Mä en selviä tästä.

Suojelua

Noidaksi itseäni haukun, 
kerrankin kun joku haukkumisistani pitää paikkaansa.

Rituaaleja teen, uskon Jumaliin ja Jumalattariin. 

Hiljaa mielessäin huudan "Defendo Ego!" kun paniikki iskee. Se on latinaa ja tarkoittaa suojelkaa minua.
Hyvät henget, varjelkaa polkuani, suojelkaa tietäni.
Mä olen NoitaTyttö, 
tahdon teille vain hyvää, muistan teitä kun rituaalin seuraavan teen.
Nyt pyydän hyvät henget teidän matkaan, suojelkaa näitä viattomia ihmisiä! 

 

Kaivo

Kun menneisyys liikaa painaa,
Mä tahdon silmäni sulkea, lopullisesti.
Ikiuni, houkuttaa. 
Kyyneleet silmiin jäätyneet,
Katkaisenko ajan ja paikan kahleet?
Menneisyys aaveena seuraa. Päästää irti siitä yritän, turhaan.
Vajoaa kuilun pohja syvemmäksi,
Tämä ei kuilu enää ole, tämä on kuin kaivo. Seinät on liukkaat, enkä ylös kiivetä voi. Voin vain armoa rukoilla, huutaa apua, niin kovasti kuin vain voin.
Sitten sinä tulit, kaadoit kaivoon vettä lisää. Ja lisää. Näin kuvainnollisesti. Todellisuudessa tulit ja haukuit, painoit minut maanrakoon. Täällä minä yksin murehdin, itkisin jos voisin, mutta ei edes jäiset kyyneleet silmiin nouse. 

Lasimieli osa 2

Hävittyjä taisteluita, liian monta.

Osuneita luoteja, joita sanoiksi vaan kutsutaan.

Osuneita nyrkin iskuja, sanoja vaan nekin.

Lasinen mieli, särkynyt, moneen osaan.

Sirpaleiksi isketty, hajotettu liian monta kertaa.

Kukaan ei ota tosissaan, eikä lasimieli suutaan avata uskalla.

Hylätyksi pelkää joutuvansa. Järki jo hylkäsi, jäljelle jäi vaan hulluus.

Hulluus repii mielen seiniä, riekaleiksi pieniksi.

Lasimieli rikki, kuin lekalla lyöty.

Hakattu melkein hengiltä, sanoilla vain.

Hiljaa varpaillaan kulkee, hiipii vain siksi, ettei kukaan häntä huomaisi. Sanoilla hakkaisi.

Sanat sivaltavat puukon lailla, pelkoa ruokkien, paniikkia lietsoen.

Lasimieli aikoo askeleen viimeisen ottaa, reunalla kuilun tanssien.

Sanoista teoiksi, kuiskaa hiljaa. Astuu veteen, hyytävän kylmään.

Pakenee todellisuutta, kuoleman hellään huomaan.

Kukaan ei tiedä, auta ei puhuminen enää tähän päätökseen.

Lasimieli ranteensa auki viiltää, veri valuu, niin kuin punaviini pullostaan.

Veri värjää veden ympäriltä kauniin punaiseksi,

Taas tämä taikatemppu, hän hymähtää.

Piirrät metallilla, jälki on punaista.

Tänä maagisena yönä, syttyi taivaalle uusi tähti.

Kylmä vesi kangistaa, ja hiljaa ote elämästä lipeää.

Ja näin, Lasimieli sai siivet.

Lensi pois,

Tähdeksi muuttui.

Anteeksi heikkouttaan pyytää, 
itkee aina kun vettä sataa maanpäälle.
Niinhän ne enkelit tekee.

Kuori

Kuori vain, entisestä itsestäni.

Lasinen mieli, kovan kuoren alla on.

Aaveena kuljen, kuin unessa, mutta todellisuuteni on erilainen kuin sinun. Täällä on muitakin. En ole läsnä. 

Jos kerrot minulle missä olen, arvaa uskoisinko sinua? En. 

En ole olemassa, olen aave.
 Mä häviän, haihdun. Toivon ettei mua edes olisi. Olen tyhjä, kuin avaruus.
 

Lasimieli

Lasimieleksi nimitän ihmisen, herkän, pikaliimalla korjatun.

Kun mieli on lasia, niin haurasta, sitä ei näe päällepäin. 

Sillä Lasimieltä ympäröi kulissit, vahvat, grafeenia. Grafeenista rakennetut kulissit ei kaadu, niitä ei myöskään kaadeta. 

Ihminen on herkkä, vaikka ulkokuoren vuoksi ei uskoisi. 

Lasimieli on se joka ei pistä kenellekään vastaan.

Tai jos pistää, niin sitten saat kovan vastuksen, Lasimieli ei peräänny, vaikka vaarana on särkyä tuhansiksi sirpaleiksi. 

Lasimieltä ei särjetä iskulla nyrkin, sanat on lasimielen vihollinen. Jos valitset sanat pahat, vihaiset, se voi olla Lasimielen loppu. 

Kun mieli lasia on, ihminen on herkkä, vaikkei sitä ulospäin näe. 

Kuka on Lasimieli?

Lasimieli on ihminen, jaettuna seitsemään.

Lasimielen mieli särkynyt seitsemään osaan, ei iskuista nyrkin, menneisyyden aaveiden särkemä.

 

 

nimetön 5

Mustan aukon lailla se repii mua luokseen. 

Se ottaa musta kiinni tiukemmin, vetäen mut kylmään syleilyynsä. 

Pitäen tiukasti kiinni. Se sanoo ettei musta voi kukaan muu välittää, ja siksi hän on siinä. 

Hän tuli hakemaan mut kotiin. Mutta joku tuli väliin. Yrittäen repiä sitä irti minusta. Se ei aio irrottaa. Se sanoo menevänsä hetkeksi, iskeäkseen uudelleen. 

Pitäen mut sitten lopullisesti. Mä olen niin kiinni siinä, se on niin vahva etten pääse mihinkään ilman sitä. 

Mä häviän tän pelin.

Nimetön 6

Luovutan,
Hajoan lopullisesti.
Otan ensimmäisen askeleen kohti loppua.
Vesi on kylmää, tämä on viimeinen päiväni.
Aurinko laskee puiden taakse, tähdet alkaa loistamaan kirkkaana mustaa taivasta vasten. Kuiskaan taivaalle pyynnön, anna mun kuolla tänä yönä. Lähden kävelemään veteen, jääkylmään. Pian, ihan pian, mä liityn kuolleiden joukkoon.
Satutettu niin monta kertaa, muistot silmissäni vilkkuu, kuin nuo taivaan tähdet. Mä vajoan ikuiseen tähtien maahan. Siellä rakkain mua odottaa, sun on turha sanoa että enkelit itkisi mun puolesta, mä olen niin loppu etten tunne mitään, enkä kyllä haluaisikaan, mutta kaikesta huolimatta kuormani kasvaa minuutti minuutilta lisää.
Nyt astun veteen. Se on kylmää, lähden uimaan kohti kuolemaa. Voimani hiipuu, en jaksa enää pidemmälle. Vajoan synkän meren pohjaan. Tunnen kuinka raajani kylmenee, jos nyt liikutan niitä niin kylmä veri virtaa sydämeeni. Ja siihen sitten kuolen. Ongelmana on ettei jalkani liiku, eikä käteni. Vajoan vaan meren pohjaan. Hapen puute valtaa koko kehon. Suljen silmäni ja vaivun ikiuneen. Hyvästi.