Kantaako valo pimeässä mielessä, niin riittävän pitkälle? 

Silmät sidottuina, siivet katkaistuna, mä vaellan pimeässä mielessäni. 

Tunnen kuinka joku, lähestyy, haluten tappaa. Se köyttäytyy kurkulleni. 

Se on se jota sairaudeksi kutsutaan. 

Täältä suosta ei kuulemma nousta. Sairaus ujuttaa mieleeni sairasta sairaampia ajatuksia, pelottavampia ajatuksia. 

Tunnen kuinka selkäni takaa musta korppi lehahtaa lentoon. Se hokee sanoja, merkityksettömiä muille. 

Yksin mä tuskani joudun kantamaan. Ellen jotakuta tarpeeksi lähelle päästä. 

Mä tiedän, ympärilläni on muurit. Näitä muureja ei kaadeta. Vaikka kuinka lekalla niitä yritän hajottaa, se on turhaa. Ei ne hajoa. 

Mä istun hiljaa muurin takana.

Mä vajoan hetkiin menneisiin, mustaan menneisyyteen. Mutta kun menneisyys painaa, mustuu todellisuus liikaa. 

Musta maailmani, ei omaa edes harmaan sävyä. Ei mulla ole elämältä minkäänlaista tarkoitusta. Mä kuljen käsi kädessä sairauteni kanssa. Mä huudan apua. Miksi? Enhän mä osaa sitä vastaan ottaa? 

Silti, 

Auttaisitko, minua, kuoleman väsynyttä..?  Auttaisitko minut takaisin jaloilleni?