tarinaa

Kerron sinulle tarinan, johon kukaan ei usko. 

Kukaan ei usko siihen että tämä voi olla tarinani.

Olin pieni luottavainen tyttö. Uskalsin seisoa muihin selin, 

uskoin ettei kukaan minulle pahaa tekisi.

Sitten tulit, otin kaulastani kiinni. 

Kuristit, kuristit. 

Olit samanikäinen. 

Et voinut tietää, 

että se jätti pysyvät arvet. 

Näin mieleni sirpaleiksi iskeytyi.

Autoit minut tuskan tielle. 

Näen sieluni silmin kuinka valkoisessa takissa oleva lääkäri lähestyy,

Kaapaten minut mukaansa, kantaen minut leikkaussaliin. Muistan itkeneeni, panikoineeni. 

Minut leikkauspöydälle laitettiin. Maailmani sumeni.

Menee aikaa, kouluun siirryn. 

Paha sanoa mitä siellä on tapahtunut, kun muisti poikki on. 

Muistan kuinka haukuitte, kiusasitte. Olitte vihollisia minulle, mieleni puolustautui, palasiksi hajosi. 

Halusin lyödä teitä, halusin niin voimakkaasti lyödä teitä, jopa tappaa! 

Säikähdin itseäni, siis murruin lisää.

18-vuotiaana, suljettujen ovien takana, kiinni te hoitajat, pidätte kun aaveet, menneisyyden vilisee, silmissäni, tuhota itseni haluan. Luovutatte, kannatte remmeihin. Niissä olen, täristen, riuhtoen, tuntematta kehoani. Pirstaleistani yksi tätä kantaa muistoa kantaa. 

Täällä olen, muutosta etsimässä, suljettujen ovien takana. 

Tuhoan kehoani, olen tuhansissa sirpaleissa. 

Sinä joka kuristit, muistatkohan edes tekoasi? Minä muistan!

Sinä joka kiusasit,

Nauraisitko vielä, jos käteni näkisit? 

Olisitko tyytyväinen siitä että teit niin? 

Jokainen sanasi painautunut mieleeni on, lähes jokainen ikuistettu käteeni on. 

Sait minut uskomaan että olen heikko, arvoton, kuoleman ansainnut ihminen, tai olinko edes ihminen sinulle..?