Nuori nainen suljetulla osastolla oloaan kestä ei enää.
Huutaa mielessään että päästäkää mut pois, en oo näin sitkee!
Ihmisiä ympärillä, osa hänestä kiinni pitää, hän on vaarallinen, niin itselleen.
Hän panikointia jatkaa, kuulee vain hoitajan sanat, ei tätä voi joka päivä toistaa.
Nuori nainen, tietäen mitä tästä seuraa, alkaa riuhtomaan entistä kovempaa. Hoitajan sanat kantautuu kaukaisuudesta hänen korviin,
viedään se remmeihin.
Niin nainen kannetaan, hänen riuhtoessaan remmeihin. Kiinni laitettaan, mutta paniikki pahenee. Pelko kasvaa, miksen saa käsiäni irti?!
Muisto tästä kokemuksesta vaivaa nuorta naista edelleen, vaikka tilanne läpi käytiin. Pelkää todellisia oireitaan näyttää, lukittautuu vessaan panikoimaan, istuu vessan lattialla paniikissa itseään raapien. Uskalla ei, hoitajalle kertoa olostaan. Istuu lattialla, suljetun osaston vessassa, kynnet veressä. Hiljaa nousee lattialta, täristen vieläkin. Livahtaa huoneestaan, tupakalle. Sytyttää tupakan, tuntien suurta houkutusta tumpata sen käteensä. Olo on niin voimaton, kyyneleet patoaa silti sisälleen. Eihän voi toisten nähden niitä ulos päästää?
Tupakalta lähdettyään, näkee hoitajan ja kertoo totuuden. Hoitajan ilme ei ole kovin iloinen. Naarmut puhdistetaan ja tarvittava lääke annetaan, sitten vain sanotaan;
Ensi kerralla tule sanomaan.
Nuori nainen lupaa, sormet ristissä selän takana.
Kyllä sitä uskaltaa voisi, jos muistot ei niin pelottavia ois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti