Painan sen ihooni, kiroten itseni alimpaan helvettiin. Tämä on kuin taikaa, piirrän metallilla ja jälki on punaista. Nyt katson kuinka lämmin veri alkaa valumaan kädestäni, katseeni seuraa kaunista verivanaa. Haava ei ole pelkästään fyysinen, sillä on tarkoitus. Se ei ole muuten vain tehty. Korvissani kaikuu sen henkilön sanat. Onkohan vitsi vieläkin hänen mielestään hauska? Terä painuu uudelleen ihooni. Toinen haava vihalle itseäni kohtaan. En kylläkään enää edes tiedä että riittääkö sana viha kuvamaan tätä tunnetta?
Olen kierteessä, liian monessa. Tämä on vain yksi niistä.
Istun sängylläni huutaen mielessäni itselleni, voi kuinka paljon ihminen voikaan itseään vihata?
Tunnen vain lämpimän veren valuvan kättäni pitkin, kiroan itseäni edelleen. En enää onnistu edes satuttamaan itseäni riitävästi. Siivoan sotkuni tunteettomana. Kipukaan ei auttanut tällä kerralla.
Mieltäni vallitsee yksi ajatus. Olen valmis kuolemaan.
Olen kierteessä, liian monessa. Tämä on vain yksi niistä.
Istun sängylläni huutaen mielessäni itselleni, voi kuinka paljon ihminen voikaan itseään vihata?
Tunnen vain lämpimän veren valuvan kättäni pitkin, kiroan itseäni edelleen. En enää onnistu edes satuttamaan itseäni riitävästi. Siivoan sotkuni tunteettomana. Kipukaan ei auttanut tällä kerralla.
Mieltäni vallitsee yksi ajatus. Olen valmis kuolemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti